Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
20.02.2012 21:36
Kirjoittajan kolumnit
Klassisen musiikin suurkuluttajana tunnustan heikkouteni kevyeenkin musiikkiin. Kun se on hyvin tehty ja tulkittu, se saattaa kolahtaa ja kovaa. Jokin aika sitten onnistuin viettämään kokonaisen sunnuntain muiden töiden ohessa populaarimusiikkia kuunnellen.
Aloitin session kuuntelemalla ystäväni minulle vinkkaaman Kalevi Jäntin cd:n. Tuo Toivakan kultakurkku osoittautuikin epätasaisesti äänitetyllä ja epämääräisesti säestetyllä levyllään Olavi Virran tasoiseksi tulkitsijaksi, jonka kykyjen olisi uskonut riittävän suuremmallekin areenalle kuin kotiseudun tanssilavoille.
Virran aikoinaan esittämiä kappaleita Jäntin levyllä Pieni muru onnea onkin lähes puolet. Niistä Gualtiero Malgonin säveltämä ja Reino Helismaan suomentama Hopeinen kuu lyö tulkinnassaan vertoja itse maestro Virralle. Sen sijaan Helismaan suomentama Renato Ranuccin Saavuthan jälleen Roomaan jää hieman ulkokohtaiseksi. Omaperäisin tulkinta levyllä on mielestäni nimikappale, Uskon Kempin säveltämä ja sanoittama Pieni muru onnea. Siinä on alakuloa, joka sinänsä sävyttää koko levyn ohjelmavalintoja.
Aivan toisenlaisiin tunnelmiin pääsin Maarit Niiniluodon ohjelmaa lauluntekijä-sanoittaja Sirkka-Liisa Sassin laulujen parissa. Ohjelmassa esiteltiin useita tämän Saksassa pitkään asuneen monitoiminaisen lauluja tunnettujen laulajien, kuten Anneli Saariston, Arja Saijonmaan ja Viktor Klimenkon esittäminä.
Sassin lauluissa on paitsi saksalaista kapakkatunnelmaa myös sanomaa naisen asemasta. Se paljastuu esimerkiksi taannoisen ravintolashown pohjalta tehdyssä levyssä Riisutut roolit. Sassin lauluissa nainen on vaarallinen, nainen saa odottaa, nainen on raskaana, pettyy, unohtaa, mutta on valmis myös taistelemaan paremman maailman puolesta.
Ammattipiireissä tunnetun ja valtion taiteilija- ja säveltaide-eläkettä nauttivan Sassin laulujen toivoisi olevan laajemmin tunnettuja. Yksisiipinen enkeli voisi kantaa siinä missä Kaj Chydeniuksen Maa on niin kaunis -laulukin.
Sirkka-Liisa Sassin lauluista tuli mieleeni toinenkin lempilaulajani, ruotsalainen Monica Törnell, jonka levyn Jag är som jag är sain joskus lahjaksi ruotsalaiselta ystävältäni. Kulutin tuon karheaäänisen laulajan levyn lähes puhki ja nyt saan etsiä hänen ääntään kirjaston hyllyiltä. Edelleen Björn Afzeliuksen säveltämä ja sanoittama Kungens man ja Kavaljervisa från Värmland tuottavat väreitä selkäpiihin.
Nostalgiasunnuntain päätteeksi kaivoin vielä esiin Helder Moutinhon fadoja. Viime kesänä Jyväskylän kesässä tummaääninen mies lähes varasti shown Mafalda Arnauthilta, jonka äänessä ja olemuksessa oli fadon tulkitsijaksi liikaa iloa. Minusta fado on suruista tehty, ja se – sanoja ymmärtämättäkin – tuli selväksi juuri Moutinhon kohdalla. Hän toi elävästi mieleeni vanhat fadolaulajat, joita olin sydän väristen kuunnellut maturilaisessa yökerhossa Madeiralla 1970-luvun lopulla.
Pieni googlaus osoittaa, että Moutinholla menee lujaa Euroopassa. Toivottavasti hänet nähdään Jyväskylässä pian uudestaan.
Kirjoittaja on kriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.
