Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
17.11.2008 20:21
Kolumni
Oikea paikka taiteelle ja taiteilijalle
Marjatta Hietaniemi
Kirjoittajan kolumnit
Muutama viikko sitten vierailin Keski-Suomen museossa Jyväskylän taiteilijaseuran näyttelyssä. Sielläkin oli hyviä teoksia runsain mitoin, mutta kokonaisuudesta muodostui hatara kuva, vaikka kritiikeissä on toista väitetty. Pitkillä seinillä, varsinkin alakerrassa, ammattilaisten teokset joutuivat taistelemaan elintilasta amatöörien tekeleiden kanssa. Erityisesti surin Rune Snellmanin korkeatasoisten valokuvien kohtaloa. Ne kun oli asetettu pitkälle seinälle taiteellisilta ansioiltaan lähes kyseenalaisten teosten keskelle.
Tällä viikolla käväisin vaihteeksi Salon taiteilijaseuran 40-vuotisjuhlanäyttelyssä, joka oli ripustettu vanhaan matkustajakotiin. Näyttelyn oli kuratoinut taiteenrakastaja, emerituskaupunginarkkitehti Lauri Holl-mén. Teokset oli istutettu sokkeloisen talon erikokoisiin ja -näköisiin huoneisiin ilman, että ne olisivat riidelleet toistensa tai tilan kanssa. Jopa tapetin fläkki oli käytetty ripustuksessa hyväksi. Kokonaisuus oli hallittu, vaikka jokaiselta seuran jäseneltä oli juhlan kunniaksi otettu näyttelyyn vähintään kaksi teosta. Talon patina lisäsi teosten runollisuutta. Oli kuin olisi ollut hetken taikamaassa. Pidin näkemästäni.
Alvariaaninen Keski-Suomen museo ei kenties olekaan paras paikka Jyväskylän taiteilijaseuran monitasoiselle näyttelylle, vaan tämänlaatuisia näyttelyjä varten kaupungista pitäisi etsiä aivan toisenlaisia näyttelytiloja.
Keski-Suomen museossa kierrellessäni tulin myös miettineeksi, mitkä ovat kriteerit Taiteilijaseuran jäseneksi pääsyyn. Olen kuullut, että ne ovat eri aikoina hieman vaihdelleet. Tästä seuraa vääjäämättä, että jäsenistö on tasoltaan kirjavaa. Sellaistakin on ilmassa, että kriteereitä oltaisiin taas höllentämässä. Yleisön kannalta se on sääli, sillä silloin se ei opi erottamaan hyvää taidetta huonosta.
Taiteilijan ammattinimikettä ei ole suojattu millään tavoin, mutta kuten opiskelutoverini, läänintaiteilijuutensa nyt jättävä Hannu Castrén aikoinaan sanoi eräässä hyvässä luennossaan, että sunnuntaimaalari on aina sunnuntaimaalari ja että tämä olisi muistettava myös teosten hintoja määritellessä.
Vapaana taiteilijana työskentelevän taiteilijan hinnat saavatkin olla korkeammat, koska hän saa laskea hyväkseen koulutuksen, alalla työskentelyvuodet sekä työskentelytilasta aiheutuvat kustannukset. Joskus myös yksittäisen teoksen suunnittelu vaatii hirmuisesti aikaa. Mutta, Eemu Myntin sanoin, hiki ei saa näkyä lopputuloksessa. Tämä tapaa taideteosten hintoja taivastelevalta suurelta yleisöltä joskus unohtumaan.
Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö sunnuntaimaalarit ja -taiteilijatkin suhtautuisi työhönsä kunnianhimoisesti. Esimerkiksi eräs taiteilijaseuraan kuuluva harrastaja kertoi miettineensä yhden teoksen toteutusta parisen vuotta. Moiseen ei ole aikaa edes ammattitaiteilijalla, sillä hänen täytyy elää. Suotakoon se mahdollisuus heille.
Kirjoittaja on kuvataidekriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.
