Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
30.12.2011 15:55
Kirjoittajan kolumnit
Internetin perusteella nykyään saa sanoa kanssaihmiselle melkein mitä vain ja miten vain. Virtuaalitodellisuuden ulkopuolellakin sanomisen rajat ovat höllentyneet.
Pahimmillaan sanoistaan joutuu kaivamaan lompakkoaan, sen mitä herjaus Suomen laissa edellyttää. Mutta mitenköhän olisi, jos puheistaan joutuisi vastuuseen kuten männävuosisatojen herrasmiehet?
Entäpä jos pureva iva kirvelisikin kohta omassa nilkassa, eritoten siinä kohdassa, johon tyydytystä hakenut osapuoli olisi juuri ampunut reiän?
Miten innolla tekisi mieli spekuloida lähimmäisen äidin ammatilla mahdollisena viihdealan työntekijänä, jos verbaalisäilän sijaan saisi aamunkoitteessa tuta teräksen sivalluksen?
MUINAISET VIIKINGIT ja germaanit eivät ratkoneet kaksintaistelulla vain kunniakysymyksiä vaan myös oikeudellisia kiistoja. Ajatuksena oli, että jumalat olisivat viattoman puolella.
Tänä päivänä toki tiedämme, että Odinia tai Jahvea tehokkaampi puolustustaktiikka on paksu kukkaro ja häikäilemätön asianajaja - tai kaksintaistelun tapauksessa kiivas ja ahkera harjoittelu kamppailulajien parissa.
On toki parempi, että emme otaksu syytetyn olevan syytön vasta, mikäli hänen kätensä ei pala kiehuvassa vedessä, kuten keskiajalla oli käytäntö. Tuomio todisteiden, eikä uskonnollisen hurmoksen valossa, on edistystä jos mikä.
Tiedämme myös, että voittoisa miekkailija voi edelleen olla väärässä: aurinko ei kierrä maata, vaikka kuinka silpoisi seutukuntaa.
Mutta on merkillistä, että samalla kun oikeuskäsityksemme on jalostunut, on keskinäinen kunnioitus mutatoitunut matalaotsaisuuden alaviitteeksi.
ASIAIN LAITAA kohentaaksemme voisi sosiaalidemokraattisen mallin mukaan ehdottaa kouluihin oppiaineeksi tapakasvatusta. Luokassa kerrottaisiin keskisormen esittelyn rapauttavasta vaikutuksesta arjen harmoniaan, tai siitä, kuinka ulkovaatteiden pitäminen ruokapöydässä olisi vielä jokin aika sitten aiheuttanut paremmissa piireissä skandaalin.
Mutta mikäli kotirintamalla vanhemmat pilkuttavat puheensa v-alkuisilla sanoilla ja räyhäävät televisiouutisille etnisten puhdistusten hengessä, ei keskinäisen kunnioituksen ideaali herätä välttämättä vastakaikua.
Ratkaisukeskeinen ajattelu taas vetoaisi ihmisen alimpiin vietteihin: kansalaistaidon tunnilla voitaisiin opettaa, kuinka asiaan keskittyvä argumentointi on keskustelussa paitsi hedelmällisempää, myös älyllisenä rannelukkona monin verroin tyydyttävämpää kuin "rasistin" tai "viherpiipertäjän" kirkuminen.
Mutta tämänkään tyyppisellä valistuksella tuskin on merkitystä, jos kotona filosofisen paradoksin tuottama turhautuminen purkautuu väkivaltana ja vandalismina.
KUNNIAN VARJELEMINEN on lopulta lillukanvarsia moniin ihmiselämän ongelmiin verrattuna, mutta toisaalta: kuinka moni asia saataisiin ratkottua hippusella nöyryyttä ja huomaavaisuutta?
Etenkin mahtimiesten on vaikea niellä totuutta ja myöntää olevansa väärässä. Kun ego on suurempi kuin kesähuvilan tenniskenttä, alkaa anteeksi pyytäminen olla vaikeaa.
Jokaisella meistä on oma Suuri johtaja -hetkemme, mutta todellista suuruutta on aloittaa liennytys: myöntää oma erehtyväisyys ja lakata vaatimasta kaverin päätä vadille.
Kirjoittaja on Tänään-osaston tuottaja.
