Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
01.08.2009 20:21
Kolumni
Outoa kaupunkishakkia
Hannu Castrén
Kirjoittajan kolumnit
Muutin Jyväskylään opiskelemaan vuonna 1974. Aivan alkuvaiheessa kuuntelin Jussi Jäppisen luennon Jyväskylän kaupunkikehityksen historiasta. Erityisesti jäi mieleen hänen ajatuksensa, jonka mukaan Jyväskylän muotoutumiseen on ratkaisevasti vaikuttanut sen sijainti Harjun ja Jyväsjärven välissä. Sain heti alussa juurihoidon jyväskyläläisyyteen, mikä vaikuttaa edelleen. Kevättalvella se jälleen muistutti olemassaolostaan voimakkaalla kivuntunteella.
Harju ja Jyväsjärvi antavat kaupungille luonnonläheisen ja uniikin olemuksen. Samat luonnonmuodot ovat kuitenkin vaikuttaneet kaupunkikuvaan myös aivan päinvastaisella tavalla: ennen kaikkea talouden ja modernisaation näkökulmista koettuna ne ovat pahasti jarruttaneet kaupungin "luonnollista" kehitystä. Kaupunkiluonto on aiheuttanut kaupungille ahtauden ahdistavan tunteen, ja niinpä kaupunkia on pitänyt kasvattaa sisään päin.
Ruutuasemakaavan sisällä tehtyjä ratkaisuja voisi verrata erikoisilla säännöillä pelattavaan kaupunkishakkiin. Pelin henki on ollut sellainen, että jatkuvasta tilanpuutteesta ärsyyntyneet päättäjät ja suunnittelijat ovat tunkeneet useita nappuloita samaan ruutuun ja muuttaneet sääntöjä aina tilanteen mukaan. Viimeisin asemakaavamuutos kohdistui lopulta ruutuasemakaavan keskiöön, Kirkkopuistoon.
Harjun ja Jyväsjärven aiheuttamat tappiot pakottivat tunkeutumaan tähän vihreään ruutuun, jossa sijaitsee kirkko keskellä kylää. Autoistumisen rituaaleissa ei ilmene luottamusta joukkoliikenteeseen eikä jalankulkijoiden kykyihin. Nyt siinä ei kerkiä edes jumaluskoa kunnioittamaan eikä kuningastakaan kumartaa - onhan Alvar Aalto vedetty prosessiin mukaan.
Hyökkäys sisältää ainakin kolmen nappulan strategian. Vuonna 2002 tehty Jyväskylän arkkitehtuuripoliittinen ohjelma ei anna oikeutusta siihen, että Valtiontalon restaurointi sitoutetaan jonkun uudisrakennuksen saati parkkihallin rakentamiseen. Alvar Aallonhan pitäisi olla esikuva ja ohjenuora kotikaupunkinsa rakennussuunnittelussa.
Sellainen on kuitenkin täysin mahdotonta, jos arkkitehtuurin taide ja sen eettiset päämäärät korvataan teknisillä prosesseilla tai virheitä korjaavalla ketjureaktiolla. Jostain syystä päättäjien sitoutuminen arkkitehtuuripoliittisen ohjelman ihanteisiin näyttää romahtaneen tai ehkä osin vahingossakin kääntyneen ylösalaisin. Asenne oli ratkaisevasti toinen vielä 2000-luvun alussa, jolloin Kirkkopuiston ympäristöön suunniteltiin innostuneesti taiteiden korttelia.
Taiteiden kortteli on edelleenkin Kirkkopuiston alueen loistava mahdollisuus, vaikka vanhakantainen näkemys onkin syrjäyttämässä luovan talouden ajankohtaiset haasteet kestävän kehityksen periaatteista puhumattakaan. Luovan hyrinän ja hiljaisen kaupunkialueen sijasta näyttäisikin tapahtuvan tosi provinsiaalinen siirto. Sellainen tekee kaikki pikkukaupungit ilmeeltään samanlaisiksi pikkukaupungeiksi.
Näillä näkymin pussikaljan kilinä Kirkkopuistossa sekoittuu jatkossa yhä kasvavaan liikenteen meluun. Kuningas on matissa, Jumala enää sanana saarnassa ja linnut köhivät puiston puissa. Onneksi meillä vielä on Harju ja Jyväsjärvi, josta turistikin voi Jyväskylän muistaa.
Kirjoittaja on kriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.
