Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
10.08.2009 20:18
Kolumni
Ovatko naiset todellakin pilanneet urheilumaailman?
Hanna Houtsonen
Kirjoittajan kolumnit
Naisten joukkueissa korostetaan aina hyvää joukkuehenkeä. Joukkue koostuu ystävistä, yhdessä pidetään hauskaa ja treeneissä on leppoisa ilmapiiri. Ovet ovat kaikille kiinnostuneille avoimet eikä harrastajia karsita pois iän, koon tai näön perusteella.
Entä kun sattuu olemaan nainen, muttei mene treeneihin etsimään parhaita ystäviä tai päänsilittelyä? Entä jos ajattelee, että olisipa joskus kiva saada vetää sitä kaveria siellä salilla otsaan ihan tosissaan?
Minua pänni, kun 12-vuotiaana ruoholle kaatuva joukkuekaveri itki sääreen kohonneen mustelman takia. Minua hatutti, kun kaikki, huonotkin, pääsivät tasapuolisesti kentälle. Ylipainoiset ja todennäköisesti koulukiusatut pelikaverit eivät saaneet kentällä sympatioitani. Eniten minua otti päähän se, etten minä koskaan pääsisi hyppäämään mäkihyppyä olympialaisissa.
Harjoituksissa ei saanut vetää täysillä, ettei pelikavereihin satu. Jos oli sitä mieltä, että meidän laitapakki oli sikahuono, ei sitä ainakaan ääneen voinut sanoa. Siitä kun olisi saattanut tulla paha mieli ja itku puseroon.
Minua otti päähän se, etten ollut kiinnostunut telinevoimistelusta tai taitoluistelusta. Typerät glittermeikit ja hiushärpäkkeet eivät voineet vähempää kiinnostaa. Esteettisyyteen keskittyvien lajien laudanmuotoinen naiskauneus ei koskettanut. Anteeksipyytelevällä asenteella varustetut naishiihtäjien haastattelut jäivät televisiosta katsomatta.
Minä halusin pelata takapihan puistossa pesäpalloa ja naureskella lapsuuskesien ihastukselleni Lapin Artulle, jota tappiolliset pelit harmittivat kyyneliin asti. Voittaminen oli tärkeintä. Piti olla rohkeampi, vahvempi ja nopeampi kuin muut. Ja kun oman ikäluokan tytöistä ei ollut mihinkään, löytyi lähin vertailukohta pojista.
Entä naisten urheilun seuraaminen penkin puolelta? Kiekkokaukaloissa ei taklata, cheerleadingkisoissa arvostellaan kisaajien asuja ja luomivärien onnistumista, lentopallopeleihin mennään katsomaan minishortseja. Autourheilun ystäville "nainen" merkitsee pitkiä vaaleita hiuksia ja isoja tissejä palkintopallin kupeessa.
Onko naisten urheilullinen väliintulo sitten pilannut koko urheilumaailman? Pehmeitä arvoja, ymmärrystä, kivaa yhteishenkeä ja muuta lässynläätä. Sentti- ja minuuttikaupalla huonompia tuloksia, heikompaa fysiikkaa ja enemmän tappionkarvaita kyyneliä. Surkeita katsojalukuja, kummallisia syitä katsojien motiivien taustalla, urheilijoiden tissikuvia iltapäivälehdissä. Amatööriurheilijoita, harrastelijoita, mielihyväliikkujia.
Ilman naisia kilpaurheilumaailma olisi edelleen verenmaku suussa maksimitreenien vetämistä, huonoimpien kokoonpanoista ulospotkimista, isoja rahasummia. Kentällä ei itkettäisi, eikä naistenlehtiin annettaisi haastatteluja parisuhdeongelmista tai makuuhuoneen uudesta lookista. Ärsyttävää pelikaveria vedettäisiin saunaillassa tuhdisti turpaan, jonka jälkeen turpaanvetäjä tarjoaisi baarissa sille samalle ärsyttävälle turpaanvedetylle oluen.
Toisaalta voisi kai pohtia myös sitä, ovatko miesurheilun asettamat arvot ja tavoitteet hyväksi urheilijayksilöille itselleen. Mutta miesurheilijamaiseen tapaan jätän sen (turhan) syvällisen analysoimisen nyt johonkin toiseen kertaan.
Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja.
