Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
08.03.2010 00:01
Kolumni
Palkkapäivä
Mari Waali
Istun pilkkopimeässä gambialaisen viiden tähden hotellin vartiokopissa. Läheisen sähkölaitoksen työntekijä on huolissaan. Sähköt pätkivät turistialueella liian usein. Tekniikka on vanhanaikaista. 12 tunnin työpäivä 7 päivänä viikossa ei riitä pitämään hotelliasiakkaita ja ulkomaisia hotellinomistajia tyytyväisinä.
Toisella jakkaralla hotellin vanhempi vartija toteaa toistamiseen, ettei hotellin henkilökunta ole taaskaan saanut palkkaansa ajallaan.
Huoltensa keskellä muslimimiehet valmistavat vieraalleen ja itselleen teetä.
Kun perheen isän 1 500 dalasin kuukausipalkasta (noin 50 euroa) jää kaikki saamatta, on ruokakunnassa oikeasti nälkä. Tässä maassa palkka on vielä tärkeämpi kuin minulle sosiaaliturvatussa koti-Suomessa. Tililleni tulee säntillisesti joka palkkapäivä moninkertainen summa gambialaiseen ystävääni verrattuna. Mutta perusongelma ei katoa kummassakaan maassa mihinkään: palkan on vain riitettävä arjen pyörittämiseen, yhtälailla Suomessa, kuin täällä Gambiassakin.
HETKI SITTEN skandinaavinen seurueemme käytti tuon paikallisen kuukausipalkan verran rahaa turistialueen italialaisessa ravintolassa, jossa vartijalla tai sähkölaitoksen työntekijällä ei ole koskaan ollut varaa perheineen ruokailla.
Täysi kattaus, mineraalivettä, pari jaffaa, valkoviinilasillinen, antipastot ja sairaan hyvää pastaa. Paikan sujuvan kohtelias italialainen omistaja, tarjoilija ja kokki yhdessä ja samassa persoonassa on huolissaan turistien vähentymisestä. Business is not running.
PARI ILTAA myöhemmin yövartijat puhuvat jälleen portilla palkastaan. No salary so far.
He toivoisivat, että minä menisin ja kysyisin pomoilta. Mahdotonta. Se ei ole minun tehtäväni, anteeksi. Tee oli kuitenkin erinomaista.
Tänään turisteja tuli vain kolmeen uuteen huoneeseen. Se on liian vähän näille ihmisille, tälle hotellille ja tälle pienelle maalle, jossa kukaan ei täsmälleen tiedä, kuinka monta ihmistä täällä asuu. Täällä alle 10-vuotiaita ei edes lasketa. Maassa, jossa nuorten naisten tavallisin tie ja ura on vielä tälläkin vuosituhannella päästä mahdollisimman nopeasti naimisiin ja saada lapsia. Ja miehen paikka on elättää perheensä comboundissaan, johon saattaa kuulua jopa neljä vaimoa - ja päälle lapset, vanhemmat, sedät, serkut ja tädit.
LOMAN VIIMEISENÄ päivänä nautiskelen itsekkäästi Afrikan uskollisesta auringosta ja Geraldine Brooksin kirjasta Kirjan kansa.
"Tämän tekstin kirjoittaja ei kirjoittanut yllyttääkseen vaan ainoastaan ilmaistakseen totuuden niin kuin hän sen käsittää."
