Matkustin Tampereelle äänittämään isoveljen opiskelijakämpässä C-kasetille Cat Stevensin alttarialbumin Catch Bull At Four. Illalla sukelsin ensimmäisen kerran elämässäni legendaariseen Hakametsän temppeliin. Tapparan peli.
Avauserän puolivälissä halli alkoi kaatua päälle. Yhtäkkinen annos oli Keuruun luonnonjääkaukalon huonosti takaperin luistelevalle kasvatille liian iso. En pystynyt hengittämään, sydän takoi. Ryntäsin ulko-ovelle, jossa manselainen järjestysmies hätääntyi hillitysti.
"Mites nääs ny on?"
En tiennyt itsekään. Siihen maailman aikaan ei puhuttu paniikkikohtauksista. Vedin happea, palasin penkille ja aloin nauttia ottelusta.
Sittemmin jäähallit eivät ole kyenneet hengitystäni salpaamaan.
Sittemmin Cat Stevensistä tuli Yusuf Islam.
Zürichin Fraumünster Kirche on goottilaisen harmaa. Vuonna 853 rakennettu suippotorninen kirkko ei pursuile eikä rönsyile. Sisään harppoessaan ihminen asettuu aloilleen. Hiljaisuus antaa myöten ja nujertaa ajan. On lupa rauhoittua.
Alttaripäädyssä loistavat Marc Chagallin ikkunamaalaukset. Kapeita, korkeudeltaan kymmenmetrisiä surrealismin mestariteoksia, joissa sininen ja vihreä väri symbolisoivat maata, punainen ja keltainen taivasta.
Chagall oli Valko-Venäjällä syntynyt juutalaistaiteilija, jonka alkuperäinen hepreankielinen nimi oli Moise Segal. Neuvostoliitossa nimi sai muodon Mark Zaharovitsh Sagalov. 1920-luvulla köyhä ja pettynyt taiteilija hyvästeli punaisen Moskovan ja kirkottoman kommunismin.
"Ajattelen, että vallankumous voisi olla suuri asia, jos se säilyttäisi toisen ihmisen kunnioittamisen", Chagall kirjoitti teoksessaan Elämäni.
Kloten Arena oli Kanada-kamppailussakin palvova tynnyri.
Sisälle oli ahtautunut tuhansia ihanasti höynähtäneitä ihmisiä, jotka julistivat liturgiaansa mylvimällä, mutta niin totisesti ja perin hartaasti. He olivat juovuksiin asti pullollaan uskoa tähän hetkeen ja tuohon joukkueeseen.
Hyvästä jääkiekko-ottelusta voi erottaa uskonnollisia tunnusmerkkejä. Suuressa jalkapallo-ottelussa niitä on eritoten. Kymmenientuhansien iltahartaus. Pelaajat tekevät kentälle saapuessaan ristinmerkin. Kannattajat itkevät, nauravat ja rukoilevat.
Jos pallo menee oikeaan maaliin, he pääsevät hetkeksi taivaaseen.
Ero on siinä, että kirkko mainostaa ikuista taivasta.
Todennäköisesti joku närkästyy. Kirkkoja ja urheiluareenoita ei sovi verrata toisiinsa.
Vaan miksi ei sovi?
Mitä pahaa siinä on, jos viihtyy molemmissa? Jos ammentaa molemmista arjen kaaokseen jotain muutakin kuin tyhjää höttöä?
