Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
16.07.2010 17:20
Kolumni
Paperikuvissa on taikansa
Anita Kärki
Kirjoittajan kolumnit
Laiskinkin kameran omistaja kaivaa valokuvauskoneensa esille kesällä, jolloin on aika ottaa talteen moninaiset lomamuistot. Niin no, talteen ja talteen: digikameroiden aikaan vain harva jaksaa teettää kuvista paperikuvia ja vieläpä järjestellä ne kansioon.
Liian usein kuvat jäävät kameran muistikortille ja korkeintaan sähköiseen tiedostoon tietokoneelle. Sinne ne saattavat jäädäkin, sillä tekniikka kehittyy nopeasti ja eipä aikaakaan, kun kuvia ei enää vanhoilla ohjelmilla saa auki.
Paperikuvissa on oma taikansa. Jokainen tunnistaa sen erityisen tunteen, joka syntyy perinteistä valokuva-albumia selatessa: kuvien tilanteet ja niissä esiintyvät ihmiset voi elää uudestaan kokemuksina ja tunteina. Valokuva herättää miettimään minuutta ja omaa elämäänsä tärkeine ihmisineen.
VALOKUVAA on viime vuosina käytetty työmenetelmänä oman identiteetin vahvistamiseen. Sosiaalikasvattaja ja valokuvaaja Miina Savolaisen syystäkin ylistetyssä valokuvissa kuvattiin lastenkodissa eläneitä nuoria naisia juuri sellaisina kuin he unelmissaan haluaisivat olla. Maailman ihanin tyttö -projektin valokuvia hän kutsui voimaannuttaviksi kuviksi, koska niiden avulla tytöt näkivät itsensä erilaisessa, positiivisessa valossa.
Samalla periaatteella on toteutettu myös viime talvena Jyväskylässä nähty Lupa olla isä -valokuvanäyttely, joka nimensä mukaisesti käsitteli isyyttä ja muun muassa isyyden jättämää jälkeä lapsen elämään.
Valokuvien synnyttämien tunteiden herättäminen ei silti edellytä hienoja projekteja tai suuria hankkeita. Tavallisten kotikuvaajien perinteinen valokuva-albumi riittää hyvin.
Valokuvien kykyä herättää muisto eletystä elämästä hoksataan liian harvoin käyttää vanhusten parissa - joko varsinaisessa vanhustyössä tai ihan vain omaisten huolenpidon yhtenä osana.
VANHAT valokuvat saavat vanhuksen miettimään elettyä elämäänsä ja arvioimaan sitä nykypäivän elämänmenoon. Kuvien kautta kerrottu elämä vahvistaa vanhuksen minuutta ja omanarvontuntoa. Kuvat myös antavat vanhuksen muistille tärkeitä kiinnekohtia.
Näin havaitsivat Seinäjoen ammattikorkeakoulun tutkijat Tiina Kohtamäki ja Sirkka-Liisa Palomäki tutkimuksessaan, jossa valokuvia käytettiin vanhainkodin asukkaiden elämäntarinoiden lähteenä.
Vanhuksille (tai kenelle tahansa) valokuvien virittämät tarinat auttavat elämänkokonaisuuden hahmottamisessa ja jäsentämisessä. Oma elämä koetaan tällöin arvokkaaksi ja tärkeäksi. Myös kuvien katselutilanne tuottaa vanhukselle oman merkityksensä: kuvien katselukaveri on kiinnostunut juuri hänen elämästään ja vanhus saa näin olla kerronnan päähenkilönä.
Kohtamäki ja Palomäki havaitsivat, että perhekuvien merkitys dokumenttina korostui vanhuksen toimintakyvyn heiketessä. Valokuvat pystyvät avaamaan vanhukselle ikkunoita tarinoihin ja tunteisiin, joita hänen ulkoisesti rajoittuneessa nykyhetkessään ei ehkä aina niin helposti tavoita.
Kirjoittaja on Keskisuomalaisen pääkirjoitustoimittaja.
