Pidetään kivaa koulutuksessa

Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu 25.03.2010 22:03

Kirjoittajan kolumnit

Jos joskus vielä pääsen koulutukseen, tiedän, mitä en ainakaan tahdo.

En tahdo keskustelevaan ryhmään.

Otan kolme esimerkkiä.

Kävin hiljattain toimituksen lyhyen kielioppikoulutuksen. Koulutus oli rautaa, kun opiskelimme kielioppisääntöjä.

Kun kurssi alkoi keskustella, mentiin metsään. Olen tosikko, mutta miksi puhua työkavereiden kesken kuinka joku horonperä taipuu, kun samassa ajassa voisi käydä läpi ammattilaisen johdolla suomen vaikeaa kielioppia?

Toinen esimerkki. Suoritin sinänsä hyvän tarinakirjoittamisen kurssin. Minun tuurillani kurssille sattui joku kerimäkeläinen jaarittelija paikallislehdistä. Hän alusti kirjoittamistaan kotikuntansa asioista kaksi pitkää päivää.

Arvatkaa huviksenne, kiinnostiko Kerimäen ratapihan kehittäminen osana valtakunnallista raideliikennettä, kun olisi ollut mahdollista kuulla, miten kirjoitetaan vetävämpiä lehtijuttuja?

Kolmas esimerkki. Pääsin kolumnikurssille Tampereelle. Kouluttajaksi oli haalittu väsähtänyt pääkirjoitustoimittaja. Hän totesi, että kirjoittamista ei oikeastaan voi opettaa.

Eikä näköjään oppia. Kouluttajan tyhjäksi jättämän äänimaiseman täytti jo tarinakurssilta tutuksi tullut Kerimäen mies.

Oli ilo kuulla, kuinka lomakauden alkua käsitellyt kesäpakina syntyi ensimmäisestä kirjasimesta viimeiseen pisteeseen saakka.

Keskustelimme kurssilla työoloista, porilaisesta jääkiekosta, toimitusten työtavoista, lounasvaihtoehdoista ja aamun ja illan uutisista, kun olisi pitänyt opetella kirjoittamaan.

Ja tälle lätinälle kasvatustieteilijät ovat nyt kuulemma keksineet syvällisen nimityksen. Se on "yhteistoiminnallinen oppiminen", joka tarkoittaa tietojen ja taitojen syntymistä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tosiasiallisesti suuntauksen tehtävä on päästää opettaja helpolla.

Yhteistoiminnallinen opetusmenetelmä merkitsee monelle rentoa tapaa viettää palkallista aikaa pyykki- ja työvuorojen ulottumattomissa. Koen sen Jumalan kostona yläasteajoista.

Otin valinnaisaineet, joissa oli koulun löpsöimmät eli mukavimmat opettajat.

Kun fiksut valitsivat atk:n, saksan ja konekirjoituksen, maa- ja metsätalouden tunnilla ajettiin traktorilla, metallitöissä mikroautolla. Puukäsitöissä sai huoletta heilua Stanley-höylän kanssa kuukausitolkulla samojen lautojen kanssa.

Se oli tulevaisuuteen suuntautunut ratkaisu. Pärjäsinhän aina parhaiten aineissa, joissa opettaja opetti ja luokka piti takarivin mölisköä myöten turpansa kiinni.

Yhteistoiminnallinen oppiminenaiheuttaa maamme työpaikoilla ympärivuotisia kärsimyksiä. Koulutuksessa käyneitä velvoitetaan pitämään esitelmä kurssin annista. Periaate on kaunis. Takavuosien kesätyöpomon kukkataulussa luki: "Tieto versoo, kun jaat sitä".

Taulu ja todellisuus eivät kuitenkaan kohtaa.

Kun kurssilla on keskitytty sekavien ryhmätöiden purkuun, toisen käden alustus tuo versovan kukkataulun sijasta mieleen Edvard Munchin Huuto-maalauksen, jossa kätensä korville nostanut mies huutaa.

Valmistelin Suomen pedagogeille kolmen kohdan dogma-säännöstön:

1. Valmistaudu niin, että tiedät eniten.

2. Keskeytä keskustelu, jos se ei pysy asiassa, jatkuu yli kolme minuuttia tai joku alkaa jatista illan A-Studiosta.

3. Sitä, joka viisastelee kaiken tiedon olevan suhteellista, saa uhata laajennetulla.

Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja.