Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
06.04.2010 20:39
Kolumni
Pitkän illan magneettisuus
Ilkka Kulmala
Kirjoittajan kolumnit
Sinä pääsiäisenä pitkäperjantai vaihtui pitkämaanantaiksi.
Kello hiippaili yhtätoista. Takana oli neljä ja puoli tuntia yhtä jääkiekko-ottelua, lähes kuusi erää ilman valomerkkiä. Synergia-areena paisui ja painui kasaan samaan aikaan. Tunnelma höyrystyi hysteriaksi.
Ihmiset nauroivat holtittomasti jotain tehdäkseen - jossain edessä armottomana ja armollisena väijyvän ratkaisun pelkoa ehkäistäkseen.
Kaikki ajat paukkuivat. Kotiintuloajat, lehden kiinnimenoajat, nukkuma-ajat, aamun työhönmenoajat. Greenwichin meridiaaniympyrään perustuva järjestelmä menetti otteensa. Vuorokaudet, pääsiäiset ja kevättulvat kiertyivät spiraaliseen sekamelskaan. Ainoa todellinen kello juoksutti digitaalinumeroitaan Hippoksen mediakuutiossa.
Epätodellisuus kauhaisi niskasta kiinni.
PELAAJAT inhimillistyivät.
Horjuen taistellessaan kaukalon soturit laskeutuivat lähemmäksi. He väsyivät, kuten me kaikki muutkin uuvumme työelämän painon alla. He juoksuttivat jalkojaan aina vain heikommin tykyttäneen käskytysjärjestelmän voimin. Aivot antoivat impulsseja, mutta lihaksisto valmisteli kehon sisäistä vallankumousta.
Raivokkaat ja hallitsemattomat spurtit sekä väistämättömät polvilleen putoamiset seurasivat toisiaan. Samoin usko ja epäusko.
Myös pelaajia hirvitti. He tiesivät, että mitä syvemmälle yöhön sukelletaan, sitä ankarampi on lopullinen tuomio.
Niin pysäyttävä, että se ei mahdollisesti päästä puristuksestaan enää tämän kevään aikana.
PALJON ON mietitty, mitä mieltä tässä on. Voiko ja saako jääkiekko olla niin suuri asia kuin se itse, media enkelikuoronaan, julistaa?
Ehkä se ei ole. Ehkä kyse on tälle ajalle niin tyypillisestä vouhotuksesta ja suurentelusta. Ehkä jääkiekko on enemmän kuin ansaitsee.
Mutta tällaiset maanantai-illat...
Piru vie. Ei voi mitään. Jotain suomalaisessa jääkiekkoilussa pesii, jotain sellaista, joka parhaimmillaan sitoo ihmiset yhteen vyyhteen, sellaiseen yhteisökerään, joka tuskin antaa tilaa hengittää.
Kaukalossa edettiin 118. minuutille. Näiden minuuttien kuluessa yksi piste tässä kaupungissa imi mielenkiinnon ympäriltään. Hippos ja sen tapahtumat magnetisoivat meistä lähes jokaisen, niin hallissa kuin sen ulkopuolellakin.
Koko kaupunki odotti.
Mikä muu asia? Mikä pystyy samaan?
YHTÄKKIÄ. 118.05. Kaikki oli ohi.
Käsikirjoitukselle uskollisesti juhlakaluksi laukkasi vihellyskonserttien keskeltä Hippoksen antisankari Pavel Rosa. Kärppien kultakypärä nautti niin kuin nauttia pitää. Väsyneet silmät täyttyivät riemusta ja kuittaavasta ivasta jyväskyläläisyleisölle.
Pfuuuuh! Hallin keuhkot päästivät ilmat pihalle. Jalat alkoivat automaattisesti liikuttaa vartaloa kohti kotia, pää oli tyhjä ja sumuinen kuin huhtikuun tuhru.
Pelaajat hokivat opittuja liturgioitaan. Valmentajat eivät saaneet sanottua mitään järkevää.
"Enempää ei irtoa", Kärppien käskijä Mikko Haapakoski tunnusti yhden merkityksettömän lauseen jälkeen.
SE OLI erikoinen ja kiehtova maraton. Mutta ei loppu.
Tänään Raksilassa syntyy taas jonkinlainen tarina. Tyhjä tai yltäkylläinen. Kukaan ei tiedä, mutta jokainen spekuloi.
Kestikö JYPin psyyke upotuksen? Pitääkö pokka? Voiko tuollaisesta yleensä toipua?
Jaksaako Kärpät vielä? Tänään 16 päivän sisällä yhdeksäs ottelu, joista kaksi on venynyt lähes tuplamittoihin. Onko fyysinen alus jo pohjassa?
Lopullinen tai osatotuus saadaan tänään Oulussa. Ennemmin tai myöhemmin.
