Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
15.05.2009 23:19
Kolumni
Postmoderni yhteisöllisyys on kylmää kyytiä
Katri Nieminen
Kirjoittajan kolumnit
Tervehdys teille, ihanat naapurini. Kun kesä koittaa, alan miettiä kotikatuni kesäjuhlia. Kenen pihalla kokoonnumme tänä vuonna, vai ehdottaisinko, että tavataan meillä?
Asun kuin ihmeen kaupalla alueella, jossa vanhanaikainen asukkaiden välinen yhteisöllisyys kukkii kauniisti. On joulujuhlaa, kesäjuhlaa, kimppakyytiä ja kasvien vaihtoa.
Naapurusto on rakentanut ja vaalinut yhteisöä jo vuosia ennen kuin perheeni muutti alueelle - tietoisesti ja harkiten.
Parasta naapuruudessa on mielestäni se, että se on niin moninaista. Kasvavat nuoret mopojensa selässä, seniorit ja lapsiperheet, uratykit ja kotiäidit haluavat olla samaa yhteisöä.
JO PITKÄÄN on puhuttu siitä, että Länsimaat ovat siirtymässä tai jo siirtyneet postmoderniin, jälkiteolliseen yhteiskuntaan.
Postmodernia ihmistä leimaa vapautuminen sosiaalisista siteistä ja perinteisistä yhteisöistä. Keskeistä on tuleminen joksikin olemalla erilainen kuin muut.
Esimerkiksi työ on saanut uusia merkityksiä. Se ei enää ole pelkästään pakollinen elanto, vaan tapa esittää itseä ja luoda identiteettiä.
Sosiaaliset suhteet, jos niitä yleensä tarvitaan, luodaan postmodernissa yhteiskunnassa samankaltaisesti ajattelevien tai samaa harrastavien ihmisten kanssa. Internet-aikakaudella verkoston jäsenten välillä ei tarvita välttämättä edes maantieteellistä yhteyttä.
MUTTA JOKIN postmodernissa yhteisöllisyydessä kylmää minua. Mitä postmodernille ihmiselle tapahtuu, jos identiteettiprojektin tukipilarit yksi toisensa jälkeen romahtavat? Hyvä työpaikka, terveys, harrastus? Epäilen, että silloin huudetaan avuksi perinteisiä yhteisöjä, niitä paikkoja joissa sinut ja minut hyväksytään vain siksi, että asumme täällä tai kuulumme tiettyyn sukuun.
ELÄMÄ KAPENEE, jos ainoa yhteisö on samassa työpaikassa työskentelevät tai nettiyhteisö tai harrastuspiiri, jossa kaikki ajattelevat samoin. Pirstaloitunut, postmoderni yhteisöllisyys haiskahtaa minusta narsismilta - siinä kun ei tarvitse venyttää mukavuusrajojaan välittämällä hankalista tai erilaisista.
Itse kaipaan useinkin kuulla olevani arvokas vain siksi, että minä olen minä. Ilman statusta ja suoritteita, pelkkä Katri vaan. Ja juuri siksi olen niin iloinen armollisista ihmissuhteista. Että minäkin saan olla, vieläpä aika lailla ansiotta, osa jotakin joukkoa.
TAANTUMA ON kekseliäs riisuessaan ihmisen identiteettiä turhasta krääsästä. Epävarmuus pakottaa kysymään kuka minä olen, kun työ- tai harrastusroolit riisutaan.
Voihan olla, että juuri tänä aikana, kun moni meistä ei enää jaksa tai ei enää ole tehokas, elämä auttaakin kelpuuttamaan virttyneen ja pitkään käyttämättömänä olleen identiteetin sekä yhteisön, jonka jäsenyys perustuu vain sille, että tämä ihminen on sattunut syntymään. Tällainen yhteisöllisyys on mielestäni juuri nyt erityisen vaalimisen arvoista.
Kirjoittaja on uutistoimittaja. Kuva on vuodelta 1972.
