Proletaari, sanoi vaari

Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu 19.08.2010 17:45

Kirjoittajan kolumnit

Kansanedustaja Lauri Oinosen kolumnista ( Ksml 1.8.) käynnistyi vilkas keskustelu, josta paperilehdessä julkaistiin vain pieni osa. Vähemmälle huomiolle jäi kiintoisa sivujuonne sanojen ja käsitteiden merkitysten muutoksista.

Kieltä työkseen käyttävälle on itsestään selvää, että käsitteiden merkitykset muuttuvat ja samoja ilmiöitä ja ongelmia nimetään ja kuvataan eri aikoina eri käsittein. Jo politiikan kieli tarjoaa lukuisia esimerkkejä. Esimerkiksi puhe "proletariaatista" tai työtätekevien oikeuksista" kuulostaa nykypäivänä vähintäänkin sukupolvien takaiselta, kun yltäkylläisyytemme keskellä köyhälistön tilalle on astunut prekariaatti ja koko oikeus työhön on kyseenalaistunut.

Olennaisempaa on se hallitsemistapamme kielen muutos, jota esimerkiksi George Orwell (1903-1950) visioi romaanissaan 1984 tai Herbert Marcuse (1898-1979) teoksessaan Yksiulotteinen ihminen. Orwellin dystopiassa "uuskieli" newspeak lyhenteineen vapauttaa rasitetut käsitteet ei-toivotuista piirteistään.

Marcuse sanoo lyhennysten "laitostavan käsitteiden transkendoivat lisämerkitykset pois". Esimerkkinä hän mainitsee Naton, jonka koko nimi "Pohjois-Atlantin sopimusjärjestö" herättäisi pian epämiellyttäviä jatkokysymyksiä esimerkiksi Turkin ja Kreikan jäsenyydestä. Suomessa varsin yhteinen puhe "puolustusliitosta" ohjaa lisäksi ajatukseen, että "hyökkääjä" on jossakin toisaalla.

Orwellin maailmassa "sota on rauhaa" ja Rauhan ministeriö Minipax huolehtii sodasta, mutta nykyään, kun Big Brother on monille vain televisioviihdettä, tuo kielipeli ei enää hätkähdytä. Esimerkiksi Winston Churchill oli aikoinaan sotaministeri ja vielä ensimmäisessä maailmansodassa puolustusvoimat olivat sotavoimia ja panssarivaunut hyökkäysvaunuja. Nykyisin varustelukielemme käsitteisiin kuuluu jopa "rauhaan pakottaminen", siis hyökkäyssota.

SAIRAUS on nykyisin terveyttä. Matti Rimpelä on hyvin osoittanut, kuinka sellaiset keskeiset käsitteet kuten kansanterveystyö, terveydenhoito tai terveyskasvatus ovat vaivihkaa kadonneet terveyspolitiikkamme uuskielestä.

Tilalle on tullut sama "hiljainen muutos", jota Raija Julkunen on analysoinut sosiaalipolitiikassa: hyvinvointipolitiikan rakentamisvaihe toteutui suurina tekoina, rapautuminen erillisten hallinnollisten päätösten ketjuna ilman selkeää päätöstä tai avointa keskustelua suunnanmuutoksesta. Nykyisin "terveyden edistäminen" sijoittuu jo pääosin terveydenhuollon ulkopuolelle.

ELI kauas on tultu vaivaishoidosta ja -taloista. Mutta ainakin yksi keskeinen sana rikkoo yhä terveyspolitiikkamme marcuselaista "suljettua puhemaailmaa": sairaala.

Veijo Meren Sanojen synnyn mukaan sairaalan kantasana "sairas" tulee muinaisgermaanien sanasta saira, joka on johdettu indoeurooppalaisen kantakielen sanavartalosta sai-, tuska, tauti, kuluttaa.

Kerta kaikkiaan pelottava ellei peräti ahdistava sana. Siitä pitäisi päästä.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen pääkirjoitustoimittaja.