Reipas mieli asiaansa uskoo

Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu 15.02.2010 19:37

Kirjoittajan kolumnit

Kun hiljattain alustin työstäni kulttuurialan opiskelijoille, yksi heistä kysyi, mitä mieltä olen urheilusta.

Vastasin, että harrastan hiihtoa, ja että uskon sielun ja ruumiin tasapainoon. Hän ei kulttuurin ystävänä pitänyt urheilusta. Hyväksyn mielipiteen.

Oikea vastaus opiskelijan kysymykseen kirkastui myöhemmin hiihtäessäni kieli kaulahuivina Laajavuoren kuntokymppiä:

Ilman kilpaurheilua Tuomas Kyrö ei olisi koskaan kirjoittanut 700 grammaa -romaania, joka ilmestyi viime syksynä. Se käsittelee kansallisesti merkittävää aihetta, urheilua.

700 grammaa -romaanin päähenkilö on Ilmari Kivi. Hän aikoo hypätä kahdeksan metriä pituutta. Urheilun lisäksi Kyrö käsittelee tuoreella tavalla perhesuhteita, kirjallisuuden tilaa, koulumaailmaa, mediaa, kunnallista kaavoitusta ja huoltoasemaverkostoa.

700 grammaa on terapeuttinen lukukokemus meille, jotka kannamme taakkanamme Suomen raskasta urheiluhistoriaa. Se on kirja kaikille, joiden penkkiurheilumuistot purkautuvat pipon alta Marja-Liisa Hämäläisen järkyttävänä permanenttina Sarajevossa 1984.

Romaanin Ilmari Kivellä on hilpeä pakkomielle kahdeksan metrin hyppyyn, vaikka Sellon kauppakeskuksen tapahtumien jälkeen pakkomielteillä on ollut ansaitusti vähän huono klangi.

Pakkomielteet näkyvät lähestymiskieltotilastoissa. Ibrahim Shkupolli olisi oikeuden päätöksellä saanut seurata vain jääkiekkoa.

Kivelle pakkomielle merkitsee samaa kuin limenvihreä tuulipuku naiselle. Se antaa energiaa alkavaan kevääseen. Kivi ei jää toimettomaksi, kuten Turkka Hautalan Salon apaattiset romaanihenkilöt väsähtäneessä pikkukaupungissaan.

Hän harjoittelee pituushyppyä, alkaa käyttää dopingia ja päätyy vankilaan eroon perheestään.

Ilmari Kivi romahtaa urheilijasta täyshulluksi. Kiven vajoaminen on vääjäämätön prosessi. Se on sukulaisen vajoaminen kohti mummolan lattiaa Sotkan lastulevyratkaisun räjähtäessä tiheän massan alla.

Minulle on kehkeytymässä lupaava pakkomielle. Viime vuonna päätin hiihtää 50 kilometriä perinteisellä hiihtotavalla Veikko Hakulisen aikaan 3.33,33. Päätin, koska tuolloin Keski-Suomen hiihdossa ylsin vähän alle neljän tunnin aikaan melko kylmiltään. Tänä vuonna hivenen harjoitelleena ajattelin niistäväni loppuajasta helposti parikymmentä minuuttia. En ymmärtänyt urheilun perimmäistä luonnetta. Mikä tahansa voi mennä pieleen.

Pituushyppääjä Ilmari Kiveä kuljetti epäonnisella tiellä Jumala, joka tosin onnistui Meksikossa 1968. Hän livautti Bob Beamonin hypyn aikana maanpintaa kenenkään huomaamatta metrin taaksepäin.

Tutustuin saman Jumalan heittelehtivään kädenjälkeen Keski-Suomen hiihdon aamuna lauantaina 30. tammikuuta 2010. Ensin hän armahti minut Marko Wahlmanin vatsalta, joka löystyi kuralle aina ennen aamun moukarikarsintaa, mutta en tiennyt, että raamatulliset vastoinkäymiset olivat alkaneet edellisenä keskiviikkona. Satoi lunta. Samaan aikaan Jumala salli minun söhöttää pitoalueelle spraypullollisen hirveää rälliä.

Kilpailuissa lensin turvalleni kahdessa ensimmäisessä alamäessä suksien tökättyä seinäpitoon. Lumikengät olisivat olleet liukkaammat. Muutaman kilometrin päästä kävelin suorilla ylös Halssilan seinäjyrkän Rogerin mäen. Ylsin loppuaikaan 3.50.14.

Paikkaan epäonnistumisen 27. helmikuuta. Otin töistä vapaata, jotta pääsen Finlandia-hiihtoon. Lahdessa sukset luistavat. Sieluni on 700 grammaa kevyempi kuin Juha Miedon, suurhäviäjän. Se on yhtä kevyt kuin Thomas Wassbergin Lake Placidissa 1980.