Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
18.02.2011 19:56
Kolumni
Runous tulee, oletko valmis?
Hannu Waarala
Kirjoittajan kolumnit
Kirjailijayhdistysten talvipäivien yhteydessä Jyväskylässä 18-20.helmikuuta uusi suomalainen runous ja uudet tekijät kohtaavat ja ovat vahvasti esillä seminaarien ohjelmassa. Runous ei ole enää muutaman suurkustantajan viitoittama tie, vaan se on levittäytynyt demokraattisesti laajalle, internetin ja pienkustantajien myötä osaksi kokeilevan kirjallisuuden ilmastoa ja sen elävää, vaihtoehtoista humusta.
NUORI PENTTISaarikoski kirjoitti avaruudellisesti 1960-luvun alussa jotenkin tähän tapaan: "Kun tukkani tarttuu tähtiin, en ole kenenkään". Tämä hiljainen, runon kapinallinen manifesti voisi olla monen nykyrunoilijankin kannalta oivallinen lähtökohta suhteessa kielen ja mielen vapauteen, jota runous parhaimmillaan aina vaalii ja pitää yllä. Nyt uusi runous ei halua olla kenenkään komenneltavana, käskyn alla, vaikka tähtääkin kokeellisuudessaan syvälle ja korkealle, kielen ja kommunikaation paradokseihin.
JYVÄSKYLÄSTÄ ON on tullut viime vuosina tämän uuden, anti-autoritäärisen runon yksi keskeinen kotipaikka. Harry Salmenniemen ja Katariina Vuorisen lisäksi Kristian Blomberg, Riikka Palander, Raisa Marjomäki, Tero Hannula ovat muun muassa julkaisseet kokoelmia, joissa kielellinen itsetietoisuus, runon erityisasema kielipelinä ja sanankäytön kritiikkinä ja suunnannäyttäjänä, ovat vahvasti läsnä.
Yksi uuden runon etappi on varmasti Jyväskylässä vaikuttavan Olli-Pekka Tennilän julkaisema persoonallinen esikoisteos Ololo (ntomo 2008), jossa runoilija rakentaa taitavasti apokalyptisiä ja filosofisia kuvia olemassaolon kysymyksen ympärille. Tennilän pitkät, poljennollisesti rytmittyvät runot, joita hän on itse esittänyt muun muassa Kirjailijatalon runotapahtumissa, on hyvä esimerkki siitä, miten ajatusruno voi olla sekä älyllinen että aistimellinen tapahtuma samanaikaisesti.
Tennilän runojen kerroksellisuus, elämyksen, kipeyden ja oivalluksen arkelogia, ovat syvällä sanojen välisissä suhteissa ja niiden piilevissä, maanalaisissa jännitteissä:
"Pienenä ajattelin, että kaikesta huolimatta/ hän saattaa olla lohikäärme eikä äiti./ Mittailin pudotusta ja yksinäisyyttä./ kielekkeellä."
MUTTA TÄMÄN kokeellisen runon tulemiseen ovat vaikuttaneet myöskin ansiokkaat vanhemman polven lyyrikot. Tässä mainiten erityisesti aforistisen runoilijan Mirkka Rekolan, semioottisen runontaitajan Kari Aronpuron ja kaiken suomalaisen kokeellisuuden runon klassikon ja"isän", Jyrki Pellisen tuotannon; unohtamatta myöskään jyväskyläläistä Toivo Laaksoa ja hänen Säitä-kokoelmaansa ( Kirja kerrallaan 2010), sen avantgardea, sen absurdin pisteleviä ja loitsumaisia säkeitä ja ulottuvuuksia. "Pörhistän karvani kaikkeuden kuoreksi./ Ravistan vanhat minät pois."
UUSIN RUNOUS tukeutuu aina enemmän taikka vähemmän omaan manifestaatioonsa ja oman sukupolvensa kokemukseen. Mutta on hienoa, että se on entistä enemmän löytänyt alkioita myöskin suomalaisen modernismin ensimmäisestä, toisesta ja komannesta aallosta. Traditio, vuorovaikutus ja runouden kansainväliset vaikuteet voivat hyvinkin hedelmöittää toisiaan, olla jatkuvassa dialogissa toistensa kanssa.
Kirjoittaja on kriitikko ja kulttuuritoimituksen vakituinen avustaja.
