Hengittäminen on hankalaa, kylkeen pistää ja kuumettakin pukkaa. Näin hengähdin terveyskeskuksen luukulla muutama viikko sitten.
Vastassa olleen sairaanhoitajan katseessa huomasin yhteisymmärryksen, joka kohoili hiljaiseksi ajatuskuplaksi välillemme: nyt se siis on sitä, sitä se on - sikainfluenssaa!
Lääkärin kutsu keskeytti pohdintani sikainfluenssan syvimmästä olemuksesta. Ovesta sisään ja nopean tutkinnan jälkeen ulos käsissä lähete keskussairaalaan. Mutta nytpä ei epäilynä ollutkaan enää sikainfluenssa vaan proosallisempi umpisuolentulehdus.
KOVINKAAN SUURIA kipuja ei ollut, joten saatoin keskittyä vain osallistuvasti havainnoimaan terveydenhuoltojärjestelmäämme. Ja yö keskussairaalan odotussaleissa on mielenkiintoinen seuratessa esimerkiksi sitä, kuinka kolossaaliset vartijat keksivät uusia keinoja rauhoitella alati virkeitä pultsareita.
Yökukkumista seurasi aamun väsymys vihdoin päästyäni osastolle. Aamukierrolla lääkärikolmikko mittaili minua ammattitaitoisin katsein.
- Hypähdäpäs vähän, sattuuko nyt, entä nyt?
Ymmärsin olevani liian kivuton tai ainakin kylkipistoineni väärästä paikasta kipeä. Siispä ultrattiin ja otettiin lisää verta, kunnes lopulta illansuussa lääkärikollegio kyllästyi leikkimään hyppelyleikkejä kanssani. Ehkä he ajattelivat, että vatsa auki vain, kyllä tuossa ihmisessä jotakin mätää on.
Nuori miessairaanhoitajani toi leikkauskauhtanan ja hävisi sitten korrektisti paikalta pukeutumisen ajaksi. Yhdessä kahden huonetoverirouvan kanssa pähkäilimme: rusetti ja halkio eteen vai taakse? Päädyimme halkio ja rusetti eteen -vaihtoehtoon, vaikkakin halkio paljasti koko komeuteni kaulasta vesirajaan.
PIDELLEN ETUMUKSENI paljastavan minikokoisen paidan kielekkeitä minut rullattiin peitteiden alla lymyilevänä leikkaajieni eteen. Saapumiseni aiheutti raikuvan naurun.
- Halkiohan kuuluu selkään, tyrskivät hoitajat.
- Ja missä sinun alkkarisi ovat?
Eipä ollut alkkareita niin. Arvelin, että miessairaanhoitajalleni sattuneen unohduksen täytyi johtua poikkeuksellisesta vetovoimaisuudestani. No, tulihan se uni ilman housujakin ja leikkaus hoidettua.
Aamulla ymmärsin, miltä tuntuu selälleen joutuneesta koppakuoriaisesta. Ilman vatsalihaksia vessaan pääsy on melko kankeaa. Oman mausteensa toi aamutuimaan pirissyt palohälytys, jonka me sänkyjen asukit toivoimme olevan vain harjoitusta, kuten se ilmeisesti olikin.
HAAVANHOITO-OHJEET ja kahden viikon sairauslomalappu käteen, ja hiukan yli vuorokauden sairaalassa oltuani koneisto yskäisi minut takaisin kotiin. Leikkaushaava mokoma vain näytti ihan mummoni tekohampaattomalta suulta. Ylähuuli lepäsi lempeästi alemman päällä, eivätkä kolme tikkiä alkuunkaan riittäneet pitämään sen lerpottavaa hymyä kiinni. Tikkien poistossa sairaanhoitaja otti muutaman taka-askeleen haavan nähdessään, mutta terveyskeskuslääkäri totesi vain tyynesti, että kyllä se siitä ajan kanssa umpeutuu. Ja oikeassa hän oli.
Siis loppu hyvin kaikki hyvin. Terveys saatiin palautettua ja luottamus sairaanhoitoon säilyi, vaikkei bikineihin olekaan hetkeen asiaa.
Kirjoittaja on uutistoimittaja. Kuva on vuodelta 1971.
