Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
23.05.2010 21:51
Kolumni
Söpö tarjoilijatar ja ikuiset välikisat
Heikki Kärki
Kirjoittajan kolumnit
Elämäni ensimmäinen arvokisareissu on päättymäisillään. On loppuanalyysin aika.
Mistä nämä kisat muistetaan kymmenen vuoden päästä? Avauspelin yleisömerestä, pikkumaiden esiinnoususta, tshekkiläisestä tuhkimotarinasta vai venäläisten loistosta?
Vai muistetaanko Saksan kisat siitä, että Suomi meinasi joutua karsintasarjaan? Muistetaanko mistään?
Enpä tiedä.
Itse muistan ehkä parhaiten sen söpön tarjoilijattaren, joka luuli meikäläistä jääkiekkoilijaksi. "I know couple of ice hockey players and you look just like them."
Kertokoon vaan saksalaiskiekon tasosta. Tällaiselle makaroniranteelle tuo hetki oli ikimuistoinen elämys.
KOKENEEMMAT KOLLEGAT ovat taipuvaisia kyynisyyteen.
Nopeasti unohtuvat välikisat, sanotaan. Rupujoukkueet pelailivat pari viikkoa. Silti Suomi saa kuulemma jatkossakin olla tarkkana karsintasarjan kanssa.
Taidan olla sinisilmäinen hölmö, mutta minusta näissä kekkereissä oli myös paljon hyvää.
Kerrankin pelijärjestelmä tuntui mielekkäältä, kun jo alkusarjan peleissä riitti panosta. Samalla esiin nousi uusia huippupelaajia Sami Vatasen ja Juhamatti Aaltosen johdolla. Lisäksi Saksan ja Tanskan menetys toi raikkaan tuulahduksen MM-eliittiin, jossa ilma tunnetusti seisoo.
Itse asiassa isäntämaa antoi hyvän muistutuksen myös suomalaisille. Jos noin huonot pelaajat pystyvät toteuttamaan noin tehokasta jääkiekkoa, ei Leijonilla ole hädän päivää. Suomalainen juniorituotanto saa edelleen polkea paikallaan, kunhan joukkuepeli toimii saksalaisella järjestelmällisyydellä.
KUN SEURAA mestareiden juhlia Lanxess-Arenan jäällä, ajatus välikisoista hämärtyy. Kuka menisi kysymään, että mitä te täällä mesoatte? Hei, nyt pelattiin Ö-luokan miehistöillä.
Ei kukaan. Sillä tapahtumat saavat tasan sen arvon, jonka ihmiset niille antavat. Ja tällä hetkellä maailmanmestaruudella näyttää sittenkin olevan aika iso arvo.
Kysymys on näkökulmasta. Jokuhan voisi pitää Vancouverin olympialaisia välikisoina. Turnaus tungettiin keskelle kiireisintä NHL-aikaa, eivätkä puhkipeluutetut jevgenimalkinit ja teemuselänteet saaneet itsestään paljoa irti.
Pitää muistaa, ettei MM-kisoissa ole kahteenkymmeneen vuoteen pelattu parhailla miehistöillä. Ja tuolloinkin ykkösjoukkueet tulivat vain itäblokin suunnalta.
Sen jälkeen on laulettu aina samalla nuotilla. Missä tähdet? Voi kryyni, kun se Sami Lepistökin kieltäytyi.
Outoa. Miten poissaolijoilla voi olla paikallaolijoita suurempi merkitys? Kuin menisi kutsujuhliin ja kitisisi koko illan siitä, etteivät Aapo ja Tapani päässeet tulemaan. Hehän vasta huikeita äijiä ovatkin.
TIETENKÄÄN MM-KISOISSA ei pelata maailman parasta jääkiekkoa. Ei nyt, ei 10 vuotta sitten, eikä tulevaisuudessa.
Mutta mitä sitten. Silti MM-kisoissa kirjoitetaan joka vuosi tärkeä tarina niin suomalaisille, tshekeille kuin venäläisillekin. Tuossa tarinassa lepää heikkotasoisenkin kiekkoriehan arvo.
Ei sillä niin väliä, onko puolivälierien rankkarikisassa laukomassa Petri Kontiola vai Saku Koivu. Kun laukaus kilahtaa ylärimaan, väpättävät sydämet aika monessa suomalaiskodissa.
Niin pitkään kuin näin tapahtuu, saa kansainvälinen jääkiekkoliitto jatkaa minun puolestani rahastustaan.
Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja.
