Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
03.09.2010 20:50
Kolumni
Tämän olen nähnyt
Marjatta Hietaniemi
Kirjoittajan kolumnit
Mummolani tuvassa, seiniä kiertävien penkkien edessä oli pitkä vihreäksi maalattu pöytä, joka pyhiksi peitettiin pellavaliinalla. Itse pöytälevyn alla oli leipomalevy ja alla olevissa avoimissa laatikoissa Ollin Mustapartaisen miehen pakinoita. Niitä tapasin mummolassa käydessäni lukea. Kun vanhempani siirtyivät mummolan omistajiksi, pöytä ja pakinat seurasivat mukana. Jossain vaiheessa vanha pöytä ajautui lopulta autotalliin. Nykyisin se on keittiössäni, välissään vesivärejä ja papereita lastenlasteni maalaussessioita varten.
Ei siis ollut ihme, että Habitare-messujen käytäviä kiertäessäni koin déjà vu, eli "tämän olen jo nähnyt", -ilmiön. Juuri senkaltaisen, hieman muhkuraisen pöydän takana istui Wilma Schlizewski esitellen Rintala Meublen Martta-pöytää. Vielä kun tatuoitu Wilma käänsi pöytälevyn nurinpäin ja näin sileän leipomapöydän, joka asettui tanakasti poppelivanerisen korkeakiiltoisen jalan varaan, tunnistin Jori Svärdin pöydän nerokkuuden ja soveltuvuuden suomalaiseen elämänmenoon.
Pöydän ideana Svärdillä oli toiminut polttopuiksi tai kaatopaikalle vietäväksi tuomittu lattialankkukasa, jossa suunnittelija näki onneksi jotain aivan muuta. Vanhoista lankuista tehtävillä pöydänkansilla on tarinansa, jotka voidaan jäljittää kuin Laitilan kananmunat. Samaan ei pysty edes hylkypuuta huonekaluissaan käyttävä hollantilainen Piet Hein Eek.
Artekin osastolla tuli vastaan tutunoloinen, Nils Strinningin vuonna 1949 suunnittelema hylly. Sellainen oli aikoinaan ripustettu lukiokämppäni seinälle. En voinut silloin aavistaakaan, että sen ruotsalaisen suunnittelija oli saanut nimenomaan tästä hyllyjärjestelmästä kultamitalin vuoden 1954 Milanon triennaalesssa.
Jokin aika sitten onnistuin hankkimaan kirpputorilta Dora Jungin 100 ruusua -pöytäliinan alle kahdenkympin. Uutta liinaa en sillä hinnalla saisi, mutta halutessani saisin sellaisen samoin kuin hienon itsenäisyytemme 60-vuotisjuhlan kunniaksi suunnitellun Kielo-liinan, sillä Lapuan Kankurit on ostanut Jungin perikunnalta oikeudet Jungin mallien kutomiseen. Sitä nimittäisin kulttuuriteoksi.
Pitemmän aikaa olen ihaillut Johanna Gullichsenin vanhalla täkänätekniikalla tekemiä rauhallisen värisiä sisustustekstiilejä, jotka tuovat mieleeni tätieni kutomat sängynpeitot ja oviverhot. Gullichsenin kankaiden kuviot ja maanläheiset värit nousevat syvältä pohjoismaalaisuudesta. Niissä on klassikon aineksia.
Paljon kauemmaksi pitää ajassa ja paikassa mennä Kaisi Koivumäen esikoiskangaskokoelmaa katsellessa. Johonkin ennen barokkia ja sen jälkeen 1800-luvun puolivälistä esimerkiksi Ranskassa erittäin suosittuun chinoiserie eli kiinalaisvaikutteisiin. Tosin Koivumäki on tuonut kankaisiinsa jotain tämän päivän mangaakin. Leikkimieliset ja kirkasväriset kankaat sopivat hyvin pussilakanoiksi ja tyynyiksi. Tukevuutta olisin sen sijaan kaivannut tummiin ja kullanvärisiin kankaisiin.
Kirjoittaja on kriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.
