Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
19.08.2010 17:47
Kolumni
Tappolöylyistä henkiseen valmennukseen
Tuomas Heikkilä
Kirjoittajan kolumnit
Palstanpitäjältä on kyselty Hullun urheilun lukuisien työryhmien kantaa taannoin löylyhässäkkään, siis löylynheiton MM-kisojen surulliseen "loppuhuipennukseen", jossa venäläiskilpailija pääsi hengestään.
Hullu urheilu ei ole toistaiseksi ottanut kantaa aiheeseen, sillä sitä kantaa ei ole ollut. Tapaus on järjettömyydessään sitä sorttia, että palstanpitäjä on ainoastaan voinut pyöritellä päätään. Saunomisella ja kilpailemisella ei pitäisi olla mitään tekemistä toistensa kanssa.
Hän muistaa joskus pikkupoikana paiskoneensa löylyä kilpailumielessä jonkun kaverinsa kanssa ja lisäksi hän on havainnut, että vanhat papat uimahallien saunoissa viskovat vettä kiukaalle suhteellisen kilpailullisessa hengessä. Mutta muuten täysjärkinen keskittyy ainoastaan naatiskelemaan löylyistä.
Kuolemantapausta seurannut polemiikki on sekin kummallista. Jos täysi-ikäinen ja oikeustoimikelpoinen henkilö menee ja saunoo vapaaehtoisesti itsensä hengiltä, niin ei se kyllä missään tapauksessa kenenkään muun vika ole.
VETERAANIKOLLEGAKulmala referoi eilisessä Keskisuomalaisessa urheilupsykologien Päivi Frantsin ja Satu Kasken ajatuksia suomalaisen huippu-urheilun nykytilasta sekä mahdollisesta henkisen valmennuksen tarpeesta.
Päänpienentäjät peräänkuuluttivat suomalaiselta urheilujärjestelmältä tappion sallimista sekä urheilijasta huolehtimista myös epäonnistumisen hetkellä.
- Jos asiat ovat oikealla tolalla, urheilijan ei tarvitse pelätä nolatuksi joutumista, eikä pohdiskella, mitä tapahtuu tappion tullen. Hän tuntee, että häviökin sallitaan. Hän tuntee olevansa silloinkin turvassa, Frantsi totesi.
Palstanpitäjän perstuntuma aiheesta on sellainen, että järjestelmä ei välttämättä niinkään hylkää häviäjää, suomalainen urheiluyleisö ja -media sen kyllä tekee.
Muutenkin edellinen pohdinta kuulostaa jotenkin joutavalta lätinältä. Koko lähestymiskulma on väärä, jos urheilija pähkäilee ennen suoritusta mahdollisen tappion ikäviä seurauksia ja niiden minimointia. Eiköhän olisi kuitenkin syytä miettiä onnistumista ja sitä, mitä kivaa siitä seuraa?
Henkisellä valmennuksella on epäilemättä osansa huippu-urheilussa, mutta henkinen valmennus ei saa olla hyysäämistä ja päänsilittelyä.
Toisekseen, suomalaisessa urheilussa taitaa olla tekemistä jo ihan vanhanaikaisen fyysisen valmennuksenkin saralla. Määrää useinkin on, mutta onko laatua? Ja kuinka tarkasti nämä kaksi pitää erikseen karsinoida? Mens sana in corpore sano, sano jo Juvenalis aikoinaan. (Terve sielu terveessä ruumiissa.)
VANHEMMITEN ja joskus nuoremmitenkin käy kuitenkin niin, että se ruumis ei enää ihan terve olekaan. Onneksi normaalista kulumisesta johtuvia vikoja on tutkittu Jyväskylän yliopistossa. Siellä väitellään tänään tohtoriksi terveystieteen alalta otsikolla "Heikentyneen näöntarkkuuden vaikutus toimintakykyyn, kaatumisiin ja kuolleisuuteen iäkkäillä henkilöillä". Tutkimus osaa mm. kertoa, että "hyvän näkökyvyn merkitys erityisesti vakavien tapaturmien ehkäisyssä on tärkeä".
Palstanpitäjä ei ole vielä kovin iäkäs, mutta edellä mainittu tutkimustulos sai riemun läikähtelemään hänen rinnassaan. Hän ollut "rillipiru" jo parikymmentä vuotta, mutta ei vieläkään pidä siitä, että okuläärit nököttävät tuossa nokan päällä. Mutta haa! Peräti vaaralliseksi olisi käynyt elämä ilman niitä, kun heikkonäköisenä olisi tapaturmariski kasvanut.
Ja koulussa käskettiin hankkia lasit, että näkisi takapulpetista taululle.
Kirjoittaja on toimittaja ja Keskisuomalaisen kolumnisti.
