Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
31.10.2008 19:16
Kolumni
Urheilu ja politiikka - eikös ne ole vähän kuin sama asia
Tapio Hartikainen
Kirjoittajan kolumnit
Kunnallisvaalit käytiin, ja kaikki saavuttivat voittoja. Kukaan ei halua tunnustautua häviäjäksi.
Osalla voitto oli torjuntavoitto, osalla veret seisauttava voitto, osalla muuten vain suupielet korviin asti vetävä voitto.
Puolue X julistaa itsensä voittajaksi, vaikka sen päästäisi vallan kahvaan vain viisi prosenttia äänestäneistä. Voitoksi he laskevat, että edellisissä vaaleissa sen olisi tehnyt vain yksi prosentti.
Entäpä jos urheilussakin mitattaisiin menestystä saman kaavan mukaan?
Eikös vaikkapa keihäänheittokilpailussa viisitoista metriä heittänyt voisi julistautua voittajaksi, koska edellisenä kesänä keppi lensi vain viisi metriä?
Toinen heittäjä kehua retostaa voittaneensa kisan tuloksella 85 metriä, mutta mikä voittaja se sellainen on - viime kesänähän hän heitti yli yhdeksänkymmentä!
Tappiotahan siinä tuli yli viisi metriä!
Urheilussa ja politiikassa tavoitteena on kilpailussa pärjääminen.
Samankaltaisuuksia löytyy muitakin.
Esimerkki A: Jos pärjää oikein hyvin oikeaan aikaan, saa nauttia tuloksen hedelmistä pitkään. Vaaleissa pärjännyt on tosi paikan edessä vasta seuraavissa vaaleissa, ja olympialaisissa laakereita niittänyt kilpailija pärjää pitkälle porilaisten marssin mukanaan tuomilla tuotoilla.
Esimerkki B: Kummassakaan lajissa ei pärjättäisi ilman yleisöä.
Ketä se kiinnostaisi, vaikka urheilija Y loikkaisi takapihallaan 246 sentin korkuisen orapihlaja-aidan yli, vaikka kukaan ei niin korkealta ole aiemmin pomppinut?
Ketä se kiinnostaisi, vaikka poliitikko Z pitäisi elämänsä parhaan ja vakuuttavimman puheen, jos ketään ei olisi kuuntelemassa?
Yhteneväistä on myös oman edun tavoittelu, olkoon se esimerkki C.
Näin on, vaikka tätä väitettä molempien ryhmien edustajat yrittävät kumota, toiset vakavammin, toiset läpinäkyvämmin.
Aika harvassa taitavat olla sellaiset poliitikot, jotka saavat ihan oikeasti tyydytystä siitä, että saavat järjestettyä kotikulmilleen hiekkatielle kestopäällysteen. Kyllä se tyydytys kai tulee siitä, että tuon pikitien myötä kuva näkyy lehdessä, ja sen näkee niin monta ihmistä, että kuuluisuus tuo uuden parempipalkkaisen viran, joka taas tuo isomman tien vihittäväksi, mikä taas tuo enemmän kuuluisuutta, ja niin edelleen.
Vielä harvemmassa - ainakin nykyaikana - taitavat olla ne urheilijat, jotka tyytyvät siihen, että uivat seipään kanssa kolmiloikalla alle maailmanennätyksen.
Eiköhän tärkeämpää ole se maallinen kunnia ja ennen kaikkea mammona, mikä pinkaisusta seuraa?
Eivät kai muuten ole ymmärrettävissä ne keinot, joilla pärjäämiseen pyritään. Terveys jää kakkoseksi, kun arvoja laitetaan puntariin.
Erojakin toki löytyy. Henkilökohtaisella tasolla politiikassa kilpailu katsotaan siinä mielessä yksilölajiksi, että useimmat joutuvat rahoittamaan ponnistelunsa itse. -Onhan toki olemassa puoluetukia ja vastaavia, mutta aika moni vaalitaistelija maksaa kamppailunsa omasta pussistaan.
Kilpaurheilijat sen sijaan olettavat, että heille maksetaan kilvoittelustaan kohtuullinen korvaus plus kulut.
On se tavallaan väärin, että näitä ryhmiä kohdellaan näin epätasa-arvoisesti. Molemmathan tarjoavat kansalle itsetunnon kohotusta ja sirkushuveja.
