Urheiluhuumaa ilman kansalliskiihkoa

Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu 02.03.2010 21:53

Kirjoittajan kolumnit

Keväällä 1987 Wienin alioikeus teki päätöksen, jonka seurauksena heristin nyrkkiä läntisellä rajajoella, vaikka Mauno Koivisto aneli kansakunnalta: "älkää provosoituko, jos teitä provosoidaan!" Mutta jos minulla olisi ollut valta ja asevoimat, Operaatio Finlandia olisi käynnistetty justiinsa.

Oikeusmurha sai alkunsa, kun Suomi hävisi MM-lätkässä Länsi-Saksalle ja oikeudenjumalattareksi naamioitunut Kalervo Kummola protestoi onnistuneesti Saksan Miroslav Sikoran pelanneen junnuna Puolassa ja Suomi nousi mitalisarjaan. Tietysti ruotsalaisvenkoilijat valittivat protestista oikeuteen, Suomi tippui mitalipeleistä ja MM-kisojen päätyttyä rajajoen takana juhlittiin. Vuosia myöhemmin itseoppineena juristina havaitsin Wienin alioikeuden ratkaisun eettisyyden.

Urheilukiihkoilu purkautuu psykofyysisinä oireina. Mietin vuosia, miksi minua aina oksettaa Helsinkiin lähteminen. Aivolohkojeni välisellä lyhytterapialla ymmärsin vuosia palanneeni pääkaupungista tappio niskassa. Helsinki-syndrooma merkitsee alitajuista tietoa, ettei Suomi ikinä etene jalkapallossa arvontakoria pitemmälle. Epätoivo kruunautui lokakuussa 1997 ulvoessani kilpaa taivaan ja Rytkösen parhaat päivät livenä nähneiden kanssa, ettemme ikinä näe Suomea arvokisoissa. Lopetin turhan masokismin viime karsintoihin.

Huumavieroituksen jälkeen verenpainelääkkeet ovat jääneet, mutta antinationalistinen urheiluapatia vaikuttaa kuin Levottomissa:

Ruotsi-Suomikaan ei tunnu miltään. Yritin juopua edes pikku kansalliskiihkoon ennen olympialätkän Suomi-Valko-Venäjää, mutta ennen aloitusta palasin naisten syöksyyn, jossa laski vaurioituneen muistini mukaan ihanainen Pernilla "Pillan" Wiberg. Heijasin Pillania välittämättä, että ruudussa luki Pärson.

Nuorena urheilun seurausnautinto hupenee kuumaverisyyteen. Kun päätä ei enää kuumota, löytää urheilusta uusia puolia. Andrei Arshavinin taideteokset hivelevät esteettistä silmää, vaikka hän myllyttäisi Suomea suurhyökkäyksen vuosipäivänä. Ruotsin mieshiihtäjien saumaton solidaarisuus olympialaisissa avaa tunnelukkoja.

Kansallisylpeyttä voi yhä tuntea suomalaisten tehtaillessa epärealistisuuden ME-tuloksia. Haastattelija ja haastateltava myrtyvät kilvan mitalitta jäämisestä ilman yhtään pallia cupeissa vuosiin. Urheilu kansallisesti yhdistävänä tekijänä on 1920-lukua. On vaikea samaistua alueellisesti rajattuun egoistilaumaan, jotka edustaisivat vaikka Naurua päästäkseen kisoihin. Ennen mieshiihtäjämme hakivat viestin lomassa haavoittuneet linjojen takaa, nyt naishiihtäjät suostuvat yhdessä tuskin pitsalle ja lätkämiljonäärit käyttävät kaiken energiansa kapinointiin ja kuppikuntajuonitteluihin.

Kun urheilija tirauttaa kansallislaulua kuunnellessaan, hänellä ei ole mielessään isänmaa. Narsisti liikuttuu ajatellessaan kaikkia median vääryyksiä, jotka hän on voittanut.

Kirjoittaja on Suomen poliittisen historian tutkija ja Keskisuomalaisen avustaja.