Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
29.10.2011 20:57
Kolumni
Uusioopiskelijan muistelmat
Raisa Jäntti
Kirjoittajan kolumnit
Jos haluaa tuntea itsensä vanhaksi, kannattaa ryhtyä opiskelijaksi kymmenen vuoden välein. Palasin tänä syksynä Jyväskylän yliopistoon, jossa ajattelin kaiken olevan kuin ennenkin. Vaan eipä ole.
Edellisen opiskelukertani jälkeen opintoviikoista on tullut opintopisteitä, joiden vaihtokurssi on vaikeampi muistaa kuin markkojen ja eurojen. Luentosalissa vieras ihminen istuu viereen, hartiat hipovat toisiaan puolitoista tuntia (opiskelumaailman ulkopuolella ihmiset eivät istu näin lähellä toisiaan edes ruuhkabussissa). Kirjastossa menen palvelutiskille vaatimaan varattuja kirjojani, kun en ymmärrä, että kaikki on muuttunut itsepalveluksi. Opintosuunnitelmastakin on tullut e-hops, joka täytetään netissä.
Yhtä aikaa kaikki on tuttua ja täysin vierasta. Uusien opiskelijoiden keskellä yritän näyttää siltä, etten ole jo vuosikymmenen ajan tiennyt, missä jokin luentosali sijaitsee. Etsivä katse on uusien, nuorten opiskelijoiden ominaisin piirre. Yliopiston kirjaston vessa on remontoitu tunnistamattomaksi, eikä sitä koppia, jonka seinälle liimasin tarran vuonna 2003, ole enää edes olemassa. Itse asiassa kukaan ei ole kirjoitellut vessan seinille mitään. Missä viipyvät näsäviisaat, sivistyssanoja vilisevät vessakommentit?
Tutut paikat palauttavat mieleen muistoja kaukaiselta tuntuvasta nuoruudesta. Kun kävelen mäkeä alas galleria Beckeriltä Juomatehtaalle, muistan eräänkin talven, jolloin jäin jumiin puoliväliin jäistä mäkeä. Kengät lipsuivat joka askelella, enkä lopulta päässyt ylös enkä alas. Beckerin pihassa sattui olemaan rakennusmiehiä, jotka lähtivät etsimään köyttä, jolla minut voisi kiskoa turvaan. Lopulta päädyin kuitenkin laskemaan pyllymäkeä takaisin Juomatehtaan suuntaan ja kokeilemaan onneani hiekoitetulla Vapaudenkadulla.
Ennen luentojen alkua salissa pulppuava puhe ja nauru saavat kaipaamaan opiskelukavereita kymmenen vuoden takaa. Monta kertaa olen ollut ihan varma, että nurkan takaa astuva hahmo on joku heistä, jotka kuuluvat minun yliopistokokemuksiini ihan yhtä tiiviisti kuin tenttikirjat ja luentosalit.
Kaikkein vanhimmaksi itsensä kuitenkin tuntee vilkuillessaan kelloa, kun luennoitsija aloittaa vartin myöhässä. Ajan tuhlaaminen turhauttaa paljon enemmän kuin parikymppisenä. Tekee mieli marssia ulos ja tehdä jotain hyödyllisempää.
Ja kuitenkin: juuri nämä hetket, luentojen alkamisen odottaminen, minuutit joille ei ole täytettä, säilyvät muistoissa paljon yksittäistä luentoa pidempään. Tyhjät hetket omien ajatusten parissa. Liian lyhyet hetket vilkkaaseen keskusteluun uppoutuneena. Kun rentoutan hartiat ja hengitän syvään, huomaan olevani juuri siinä, missä haluan: kiireen ulkopuolella.
Täällä on lupa uppoutua ajattelemaan. Se on oikeus ja velvollisuus, josta kannattaa pitää kiinni.
Kirjoittaja on kriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.
