Vain kulta kelpaa, kunhan tulee hyvällä pelillä

Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu 04.05.2010 10:52

Kirjoittajan kolumnit

Suomen kiekkomaajoukkueen menestykseen suhtaudutaan enemmän tunteella kuin järjellä.

Kommentti on päävalmentaja Jukka Jalosen suusta. Ja täyttä totta.

Mietitään vaikkapa Vancouverin olympialaisia. Suomi nappasi kaikkien aikojen turnauksesta pronssia - vastoin ennakkoarvioita.

Silti monen tuomio oli tyly. Oltiinhan me hemmetin huonoja välierissä. Koko kiekkomaailma nauroi meille. Kaiken huipuksi hävittiin Ruotsillekin kuin lampaat. Ei se nyt ihan niin mennyt. Vaan kun tunne lisääntyy, maltti ja suhteellisuudentaju katoavat. Tappiot kuristavat kurkkua, koska joukkue on penkkiurheilijalle niin tärkeä.

Eikä siinä ole mitään väärää. Urheilunhan nimenomaan pitää tuntua. Sen pitää koskettaa. Muuten sillä ei ole merkitystä.

Siksi muiden lajien maajoukkueet katsovat kateellisina Leijonien suuntaan. Koskettaisivatpa nekin kansakuntaa samalla tapaa.

VAAN SOKEA tunne on jo toinen juttu.

Ja tietynlaista vauhtisokeutta Leijonien ympärillä on aistittavissa. On ollut jo pitkään.

Suomen menestykseen suhtaudutaan naiivein odotuksin. Vain kulta kelpaa, ajatellaan. Mieluiten vielä näyttävällä pelillä.

Se on typerää. Vaikka pelaisimme kuinka modernia yhteistyön jääkiekkoa, ovat Kanada ja Venäjä resursseiltaan ylivertaiset kiekkomahdit. Suomi kuuluu kakkoskoriin.

Mitä haittaa kovista odotuksista sitten voi olla? Ainakin ne kipsaavat pelaajia. Muutamalla virheellä kun on mahdollisuus tehdä itsestään kansallinen naurunaihe. Eikä se ole kiekkomiljonäärillekään kiva paikka.

Ilmiö on vanha. Itsekin naureskelin jo ala-asteen välitunneilla villesirenien ja artoruotasten pelaamiselle kuin paraskin kiekkoanalyytikko. Puhuttiin Suomen-tappajista ja vitsailtiin, että onneksi kaukalossa on päätylaidat. Muuten Siren olisi peruutellut ratkaisuhetkillä parkkipaikalle asti.

Viime vuosina syntipukin viittaa on soviteltu esimerkiksi Pekka Saravon harteille. Muistatteko, kuinka Rick Nash heitti Saravon reppuselkäänsä ja jatkoi matkaansa? Olipas noloa.

Pahiten hullut odotukset kulminoituvat maajoukkueen päävalmentajaan. Mistähän pestiin jatkossa löydetään halukkaita? Näkökulman tarjoilee Risto Dufva.

- En haaveile maajoukkueen päävalmentajan paikasta. Olen nähnyt sitä työtä läheltä, eikä kyse ole pelkästä valmentamisesta.

Totta. Doug Shedden muuttui mediapaineessa leppoisasta havumetsien veijarista kiukkuiseksi tosikoksi. Filosofisempi Erkka Westerlund muotoili, ettei jää kaipaamaan lehdistön muppet-show'ta.

LAPSELLISIN PIIRRE MM-kisojen odotuksissa on hölpötys siitä, että nyt pelataan Suomi-kiekon tulevaisuudesta.

Tehdään siis yksi asia selväksi. Näidenkään kisojen loppusijoituksella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mihin suuntaan maamme valtalaji on matkalla. Tulos kun määräytyy yhden-kolmen tosipelin perusteella. Se on liian pieni otanta todellisille voimasuhteille.

Sen sijaan kiekkoilumme tulevaisuutta luodaan jatkuvasti arkisella ruohonjuuritason työllä. Iso kuva piirtyy pikemminkin junioreiden aamujäillä ja punttisaleilla kuin Kölnin megahallin salamavalojen säihkeessä.

Siksi pikkuvinkkinä kotikatsomoihin. Nauttikaa kisoista, älkää kiristelkö. Kyllä se toinen kultakin joskus tulee.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja.