Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
10.05.2009 21:09
Kolumni
Ylväillä Alpeilla pelit ja takapuolet menettävät hohtonsa
Ilkka Kulmala
Kirjoittajan kolumnit
Viimeistään siinä vaiheessa, kun alppijuna sukeltaa 2 500 metrin korkeudessa pitkän tunnelin nieluun, vaunuun laskeutuu armo.
Alppien sisuksissa jääkiekko putoaa merkityksettömään ja tyhjään tilaan. Eivätkä aukkoa kykene enää täyttämään mitaliunelmat, pelikirjat ja Leijonien bussin ikkunasta maailmaa tarkkaileva paljas takapuoli, joka lienee kyseisen jääkiekkoilijan nokkelin hoksotin.
Hitto, phyi! Yleistäminen on syntiä, pelaajista löytyy yllin kyllin myös fiksuutta. Mutta vähänkö etoo. Ympäristöönsä ylimielisiä ja halveksuvia päästöjä levittäviä ahtereitako Suomen kansan tulee aina keväisin kaksi viikkoa palvoa?
Leijonilla oli menossa vaipanvaihtopäivä, joku iski osuvasti lehden nettisivuilla.
Onkohan jääkiekko yliruokittu, minä kysyn.
Mutta nyt. Hyvästi pelit ja perseet.
Juna on jaksanut kiivetä vuoren uumenissa Jungfraujochille. Korkeutta on 3 454 metriä, pakkasta 24 astetta ja ilma haurasta hengittää.
Liukastelen tuulessa tutkimusaseman ja turistikohteen köytetylle kielekkeelle, jonka ikijäähän on lyöty Sveitsin lippu. Riittävän ylhäällä valtioiden symbolit ja rajat menettävät mahtinsa. Pystyn näkemään myös Saksan, Ranskan ja Italian.
Tunnen leijuvani mainoslauseen mukaisesti maan ja taivaan välissä.
Iskin silmäni Alppeihin kauan sitten.
Interrail heitti meidät riemukkaassa sattumanvaraisuudessaan sveitsiläiseen Martignyn kaupunkiin, joka lepää syvällä laaksossa, lähes täydellisesti vuorten huippujen ympäröimänä.
Missään en ole tuntenut oloani yhtä turvalliseksi. Ylväät, karut ja lumipeitteiset kalliojärkäleet näyttivät ystäviltä, jotka vartioivat ja suojelivat. Ajattelin, että tähän pataan ei paha pääse.
Sama tunne Jungfraulla.
Nyökkäilen vuorten majesteettisuudelle. Amerikkalaiset ja venäläiset saavat uhmakkaassa ja näennäisessä nerokkuudessaan keksiä vaikka minkälaisia tähtien sota -järjestelmiä, pettymyksen ja vihan maaperästä sikiävät ääriliikkeet voivat lennättää näiden rinteiden rinnuksille millaisia lentokonelaivueita tahansa. Eivätkä vuoret hätkähdä.
Ilkkuvat vain.
Toki tiedostan vaaran.
Ihminen on ahneuksissaan pirullinen olento, itseään ruokkiessaan tupajumi.
Tätä menoa haavoittumattomilta näyttävillä vuorillakin voi olla kohtalonsa. Maan menninkäinen sauhuaa, ilmasto lämpenee ja kallioperä kärsii. Lumi käy vähiin ja rinteet murenevat lohkare lohkareelta.
Asiantuntijat väittävät, että tuhansien ja taas tuhansien vuosien kuluttua Alppeja ei enää ole, jos kohta koko maapalloakaan.
Niin teenkin. Laitan Jumalalle tekstarin, jossa totean, että tässä saumassa ei kaiketi olisi pahitteeksi järkätä kalenteriin pari ylimääräistä luomispäivää. Fiksauskohteita ihmisen jäljiltä riittää.
Enkä nyt todellakaan tarkoita sitä, että Suomen jääkiekkomaajoukkueesta pitäisi luoda voittava ryhmä.
