Kun lukee sanomalehdistä perheuutisia, voi havaita, että nykyisin suurin osa suomalaislapsista saa kasteessa kolme etunimeä. Ilmiö ei kuitenkaan ole kovin vanha. 1900-luvun alussa oli vielä harvinaista, mikäli keskisuomalaisen maaseudun lapsilla oli kolme ristimänimeä.
Yhä 1800-luvun loppupuolella lasten etunimien vähäisen lukumäärän taustalla oli osittain kansanomainen ajattelutapa. Tämän osoittaa esimerkiksi nykyisen Kannonkosken alueelta säilynyt muistitieto: "Eikä sille soa panna monta nimmeä, että jos niitä tulloo niin paljon niitä lapsia, että ei riitä nimetkää', sano minun isän." Nimien riittäminen viittaa vanhaan käytäntöön, jossa perheen vanhimmille lapsille annettiin suvun kaimanimiä. Vanhempien näkökulmasta katsottuna oli tärkeää, että näitä nimiä oli jakaa mahdollisimman monelle uudelle suvun jälkeläiselle.
Entisaikoina lapsille annettiin erityisen mielellään suvun perintönimiä, joiden myötä voitiin kunnioittaa aiempia sukupolvia ja säilyttää heidän muistonsa jälkipolvien tietoon. Perintönimillä ja sukuyhteisöön sitoutumisella oli aina 1950-luvulle saakka suuri merkitys maaseudun väestölle. Maataloudesta elantonsa saaneen suvun kunnia ja sen jälkeläisten identiteetit rakentuivat pitkälti henkilönnimien ja niistä muodostuneiden mielikuvien varaan.
Monet etsivät juuriaan
Sukulaisuus ja sukuverkostot kiinnostavat nykyisinkin. Monet etsivät sukujuuriaan ja voivat jäljittää esivanhempansa kauas menneille vuosisadoille saakka. Erityisesti sukulaisuus tunnettujen historian henkilöiden tai julkisuudessa esiintyvien aikalaisten kanssa on kiehtovaa ja arvostettua. Paikallisuus ja sukujen kiinnittyminen vuosisatojen ajaksi tietyille asuinsijoille ovat voimistaneet sukusiteiden moninkertaista verkostoa pienissä yhteisöissä, kuten keskisuomalaisella maaseudulla.
Henkilönnimien tarkasteleminen sukulaisuussuhteiden valossa tuo esille sellaisia nimenannon taustavaikuttimia, joita olisi muuten mahdotonta saada selville nykypäiviin säilyneiden asiakirjatietojen avulla. Maaseudun suvuissa lapselle valittu perintönimi osoitti yhteyttä tämän omiin esivanhempiin. Nimi on kautta aikojen ollut tärkeä yksilön identiteetin osatekijä. Se liitti hänet varhaismodernina aikana osaksi sukuyhteisöä eli tärkeintä sosiaalista ryhmäänsä, ja määritteli hänen paikkansa siinä.
Perinnöllinen sukunimi on yhdistänyt saman suvun jälkeläisiä. Etunimen tehtävänä taas on samansukunimisten keskuudessa ollut pikemminkin erottaa yksilöt toisistaan. Silti sukujen parissa on aina ollut etunimi- ja täysnimikaimoja. Perintönimien antamisen myötä samannimisyys alkoi vaikeuttaa ihmisten yksilöimistä, mutta yksilöllisyys ei ollutkaan merkittävin peruste nimeä valittaessa. Tärkeämpää oli valita nimi yhä edelleen suvun parista, vaikka se aiheutti samojen nimien toistumista sukupolvesta toiseen. Perintönimien valitsemisesta lapsille oli tullut "kirjoittamaton laki", normi joka kontrolloi yhteisön nimenantajien toimia.
Vanhassa maatalousyhteiskunnassa siteet suvun traditioihin olivat vahvat. Isovanhempien, kuten talonisäntien, nimien periytyminen yritettiin taata antamalla samoja nimiä useammalle lastenlapselle. Tosin perheenpään kaimanimen saaminen kasteessa ei vielä varmistanut sitä, että pojasta olisi aikanaan tullut isäntä taloon, mutta isäntien nimet toimivat merkkinä kuulumisesta tietyn talon tai sukuperinnön piiriin. Ainakin niihin liittyi paljon tulevaisuuteen kohdistuneita toiveita ja uskoa suvun perinteen jatkumiseen. Lisäksi hyvämaineisen tai muuten suvussaan tärkeäksi koetun henkilön nimi jäi elämään sukupolvesta toiseen hänen jälkeläistensä kaimanimissä.
Nimet kertovat ajattelutavoista
Kivijärveläiset muistelivat lapsen vanhempien roolia 1800- ja 1900-luvun vaihteen nimivalintojen tekijöinä muun muassa seuraavasti: "Minkä nimen sitte keksi isä ja äit, minkä ne kahto parraaksi... ei sitä muut meärännä ku isä ja äit sen nimen." Vastasyntyneen lapsen etunimivalinnan myötä vanhemmat saattoivat kunakin aikana viestittää muille paikallisyhteisön jäsenille, mitä suvun traditiot tai ajankohtaiset yhteiskunnalliset ilmiöt merkitsivät heille.
Etunimet samoin kuin liika- eli költtinimet olivat viestejä, joiden sanoman lähinaapurit ja kylänmiehet saattoivat helposti tulkita. Selitys nimien valinnalle saattoi löytyä kyseisen suvun aiemmista vaiheista tai ehkä paikallinen perimätieto tiesi kertoa, mihin hauskaan sattumukseen tai piintyneeseen tapaan jokin kutsumanimi liittyi. Esimerkiksi Kotilan Hessu eli Kotilan talon isäntä Heikki Kinnunen sai Helsinkiin tekemällään matkalla költtinimen "Kotilan Patruuna", jota myös kivijärveläinen paikallisyhteisö alkoi sittemmin yleisesti käyttää hänestä.
Nykyään etunimien valikoima on suurempi kuin ennen ja yksittäisellä nimellä on yhä vähemmän kantajia saman ikäryhmän lasten joukossa. Siinä missä varhaismodernin ajan perheille riitti ehkä parisenkymmentä tavallisinta nimeä, ristitään suomalaislapsia nykyään harvinaisilla nimillä, joita ei välttämättä ole monellakaan samana vuonna sukuun syntyneellä. Ilmiö näkyy myös kalenteriuudistuksissa, joissa joidenkin etunimien pääsyä nimipäiväkalenteriin on helpotettu. Aikaisemmin suomenkieliseen nimipäiväkalenteriin mukaan ottamisen edellytyksenä oli, että kyseisen nimen on saanut noin tuhat lasta ensimmäiseksi etunimekseen. Nyttemmin riittää, jos nimen saaneita on yli viisisataa.
Etunimistön yksilöllistyminen 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa ei kuitenkaan merkitse sitä, etteivätkö myös entisajan ihmiset olisi olleet kiinnostuneita etunimien muoti-ilmiöistä. Yksilöllisyyttä esiintyi jo 1700-luvun paikalliskulttuurissa, mutta yhteisön kontrolloimana. 1800-luvun puolivälin jälkeen lapsille uskallettiin enenevässä määrin valita myös enemmistöstä poikkeavia harvinaisempia nimiä. Perintönimien määrä suhteessa koko käytössä olleeseen nimistöön väheni, samalla kun lyhytaikaisemmat nimimuodit tulivat entisten käytäntöjen sijaan. Perintönimien antaminen ei kuitenkaan missään vaiheessa lakannut, jolloin nimenantokäytännöt olivat ristikkäisiä ja osin päällekkäisiäkin.
Nimenanto on erityisen pitkäkestoinen ilmiö, jonka seuraukset jatkuivat entisaikaan yli ihmisiän ja muistuttivat toistuvasti olemassaolostaan jokapäiväisessä kanssakäymisessä. Henkilönimistö kertoo yhteisöllisistä normeista, asenteista, arvostuksista, perheenjäsenten välisistä tunteista sekä muista käsitystavoista. Niinpä henkilönnimet olivat syvälle yhteisöllisiin rakenteisiin juurtuneita kulttuurisia symboleja, joihin yhdistetyt paikalliset ja tilannesidonnaiset merkitykset kuvastavat mielenkiintoisella tavalla menneisyyden ihmisten ajatusmaailmaa.
Artikkeli perustuu kirjoittajan keskisuomalaisen maaseudun henkilönnimien historiaa käsittelevään väitöskirjatutkimukseen "Suvun nimissä. Nimenannon käytännöt Sisä-Suomessa 1700-luvun alusta 1950-luvulle". Bibliotheca Historica 120. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2008.
