Toukokuussa Lapinlahdella paljastettiin Veikko Vennamon (1913-1997) muistomerkki. Vennamo toimi maatalousministeriön asutusasiain ylijohtajana vuosina 1945-1959.
Vennamo oli sukujuuriltaan karjalainen, pidetty ja kunnioitettu johtaja kansan keskuudessa. Oltiinpa hänen toimistaan politiikkona mitä mieltä tahansa, asutustoiminnan ylijohtajana häntä arvostettiin ja arvostetaan yli puoluerajojen.
Siirtoväen ja rintamamiesten asuttaminen oli sotakorvausten ohella Suomen sodanjälkeisen talous-ja sosiaalihistorian tärkein kysymys. Tämän ainutkertaisen asutuspoliittisen tehtävän ratkaisemiseksi säädettiin vuonna 1945 maahankintalaki.
Vuoden 1944 yksimielisyys asutustoiminnan kysymyksistä ei kuitenkaan kestänyt kevääseen 1945 saakka. Erimielisyyttä aiheutti erityisesti se, että siinä puututtiin yksityiseen maaomaisuuteen. Siinä missä poliittinen oikeisto olisi halunnut rajata maansaantiin oikeutetuiksi vain siirtoväkeen kuuluvat, äärivasemmisto olisi halunnut saattaa voimaan vielä maahankintalakiakin radikaalimman maareformin.
Koska maahankintalain piti näin tyydyttää mahdollisimman laajaa väestönosaa, oli se monessa suhteessa poliittinen kompromissi, joka runnottiin läpi lähinnä Maalaisliiton ja SDP:n ehdoilla.
Asutustoiminta eteni vauhdilla. Vuoteen 1948 mennessä rakennettiin, pääosin omatoimisesti, 70 000 asuinrakennusta ja luotiin lähes 150 000 uutta viljelmää, lisäaluetta tai tonttia. Asuttamisen yhteydessä vaihtoi 2,7 miljoonaa hehtaaria omistajaansa. Rintamamiehet ja evakot saivat lain perusteella myöskin asuntotontteja kaupungeista. Niitä annettiin kaikkiaan noin 30 000:lle karjalaiselle ja rintamamiehelle.
Maanviljelysneuvos Tatu Nissisen johtama suunittelukomitea jätti 1.12. 1944 pääministeri Paasikivelle esityksensä siirtolaisten asuttamisesta. Sen perusteella luovutetusta Karjalasta ja rintamilta palanneet sotilaat tai kaatuneiden omaiset oikeutettiin saamaan valtiolta, yhteisöltä tai maanomistajilta maata, peltoa ja metsää.
Sekä presidentti Mannerheim että pääministeri Paasikivi vastustivat maahankintalain sisältöä vaikka toki kannattivat siirtoväen asuttamista. Heidän kantansa hävisi. Paasikivi sai tahtonsa läpi ainoastaan kielikysymyksessä, eikä siirtoväkeä asutettu ruotsalaisalueelle.
Mannerheim vahvisti lain 5.5. 1945. Presidentti saneli päätökseen lausuman, jonka mukaan laki ei taannut maan taloudellista vakautta eikä häiriintymätöntä tuotantoa.
Ilmaus "siirtoväki asutettiin" on loukkaus siirtoväkeä kohtaan - ikään kuin asutettavat olisivat seisoneet tumput suorina, kun valtiovalta raivautti ja rakennutti tilat ja antoi ne asukkaille.
Näinhän asia ei ollut. Asukkaat tekivät itse kaiken työn. He "asututtuivat" itse, ei heitä "asutettu".
