Miksi lyötyä miestä lyödään yhä uudelleen? Eikö jo riittäisi?
Siellä me kyynelehditään Kuohun Kirkkaan toimitusjohtajan, rakennusmestari Esa Vaherton palaneen talon raunioilla.
Rakkaasta yksin uurastetusta pakkaamosta ja kodista on enää jäljellä lohduton kasa, emmekä edes tajua vielä, mitä tapahtui?
Puhelin soi, ystäväpiiri on laaja. Mutta missä ovat 1970-luvun rakennusalan ystävät ja rakennusmestarit, jotka selvisivät silloisista lama-ajoista ja elämä kulki, ehkä hieman loisteliaampaa polkua kuin Esa Vahertolla?
Missä viipyy se työmaakoppi, jolla tässä päästään alkuun ja kamiina, että olisi edes lämmittelypaikka kultaisella pihamaalla ja jossa tietokone Esan päässä saisi raksuttaa, vaikkei sellaista pöydällä näykkään? Kyllä tuollainen työmaakoppi olisi äkkiä Esan hallussa. On hän sen verran tutuksi tullut niiden kanssa vuosien varrella.
Täytyy todeta, että ihmisen mieli voi olla aika tyhjä, kun ykskaks on enää kännykän ja yhden vaatekerran varassa.
Tyttärenä on ihmeteltävä, miten mies itse jo parin päivän päästä koettaa lohdutella meitä muita, vaikka hänellehän tämä tapahtui.
Samassa hetkessä on huoli vesiasiakkaista, joille happirikkaasta porakaivovedestä on ollut apua - pumput kun ovat nyt hetken seis.
Lottovoitto ei ole meidänkään perheeseen osunut. Meillä on kuitenkin jotain arvokkaampaa. Se on empatiakyky, jota on ilmeisesti geeneissä ihan riesaksi asti.
Tämä kirjoitus lämmittäköön siis isän mieltä.
Kyllä ystävien auttavaa kättä tarvitaan tässä elämässä monet kerrat. Sivusta seuraten on ollut ilo todeta, että isällä niitä myös on, vaikka edes oma tytär ei aina ymmärrä mistä päin tuulee.
Taivaan tuuliin tuhkana hävisi minunkin lapsuuteni vintti, jossa sai varoa, ettei töki päätään katossa törröttäviin nauloihin. Sinne kutsuin Esa-isän nukkeleikkieni keskelle leikkikahville. Isän täytyi kontata ja minä istuin, vintin ollessa niin matala. Se oli kuitenkin maailman paras leikkipaikka, eikä muistot onneksi häviä tulipalossa.
Kirjoittaessani en tiennyt Keskisuomalaisen jutusta 19.2., mutta ilokseni totesin, että ovathan ne pyörät jo pyörimässä. Nöyrä kiitos ihmisille, joilla ihmisyys on vielä tallella.
