Huostaanotto on aina järeä toimenpide. Perustellusti voidaan sanoa, että kaikissa tapauksissa se on tappio yhteiskunnalle.
Eräiden tietojen mukaan Ruotsissa huostaanotettujen poikien riski kuolla ennen aikojaan on noin kymmenkertainen verrattuna muiden perheiden poikiin, Suomessa "vain" kolminkertainen.
Juhlapuheissa puhutaan kauniisti perheiden tukemisesta. Monilla on mielikuva, että vanhempien väsyessä kotiin tulee kotiapu, joka hoitaa lasta, pesee pyykit, järjestää erilaisia asioita, niin että vanhemmat - tai toinen heistä - jaksavat taas palan matkaa ja saavat uskoa huomiseen. Ei näin ole ollut enää aikoihin, vaan sosiaalihuollosta tulee pari kolme henkilöä keskustelemaan ja kuulustelemaan. Parissa tunnissa käydään läpi asioita, saadaan ohjeita ja mikä kohtalokkainta, tehdään havaintoja huostaanottotarpeesta.
Avun hakemista ajoissa pidetään tärkeänä. Apua hakeva ei kuitenkaan aavista, että hänen perheestään kootaan vähitellen yksityiskohtaisia tietoja, jotka kutovat rikosrekisteriä muistuttavan verkon perheen ympärille, eikä merkittyjen plussien ja miinusten paikkansapitävyyttä voi tarkistaa puhumattakaan siitä, että "rekisterin" voisi joskus nollata.
Mutta eihän sen näin pitänyt mennä. Sosiaaliavunhan pitäisi tukea perhettä ja lainkin mukaan huostaanotto on vasta äärimmäinen keino. Kuitenkin sitä väläytellään liian varhain niissäkin tapauksissa, joissa vanhemmat vielä yhdessä yrittävät ottaa vastuuta. Todellisuudessa lastensuojelussakin on sopimattomia henkilöitä, joilla viranomaisina on keinot hankkia haluamiaan lausuntoja, joiden perusteella heillä on lähes jumalallinen valta päättää ihmisen kohtalosta. Tästä uhkasta voi tulla perheelle painajainen, joka vie ne yöunet, joita kipeästi tarvittaisiin arkiseen jaksamiseen.
On olemassa tahoja, jotka aidosti tahtovat perheelle hyvää. Isovanhempia ja muita läheisiä kuullaan liian vähän, vaikka siitä lienee laissakin ohjeita. Läheisiä naapureitakin tulisi kuulla, jos perhe sitä haluaa. Ajoittainen ja todellinen kotiapu olisi usein se paras apu ja edullisin. Tämä on helppo todentaa sillä, että esim. lähiomainen auttajana perheen arjessa saa usein ihmeitä aikaan jo muutamassa päivässä.
Harvoin lasta tavanneella viranomaisella on usein toisenlainen kuva tilanteesta kuin lasten kanssa olleilla isovanhemmilla. Silti nämä otetaan mukaan prosessiin vastentahtoisesti ja usein vasta sitten, kun on jo tehty päätökset jatkotoimenpiteistä. Silloin kun itse olemme päässeet aidosti vaikuttamaan, siitä on ollut pitempiaikaista apua.
Oma lukunsa on bisnes, jossa lapset ovat varsin käypää kauppatavaraa. Kun yhden lapsen sijoituksesta maksetaan jopa yli 200 euroa päivässä, niin se houkuttelee alalle monenlaista yrittäjää. Siinä myllyssä ei lapsen todellinen etu paljoa paina.
Ja vielä tärkein näkökohta. Kuka ottaa vastuun pienen ihmisen tuskasta, kun häntä ollaan erottamassa läheisistä ihmisistä ja kuka siitä, kun huostaanotto tuhoaa hänen elämänsä? Sinä, joka taistelet perheesi puolesta, älä luovuta. Meidän on liityttävä yhteen, pidettävä ääntä ja tehtävä velvollisuutemme siinä, mitä tämä hetki meille suo saattaaksemme oikeuden myös niille, jotka eivät siihen itse kykene.
