Lasse Kangas toteaa aivan oikein (Ksml 16.2.), että seurakuntaväki ei tiedä kirkolliskokouksen käytännön työstä, vaikka kyseessä on kirkon korkein päättävä elin. Rakenteeltaan ja toimintatavaltaan se on kuin eduskunta pienoiskoossa. Tässä mielessä Kankaan yleisluontoinen esittely kirkolliskokouksesta oli paikallaan.
Itse toimin tuolla foorumilla kolme kautta eli 12 vuotta. Laajennan Kankaan tarkastelua konkreettisempaan ja kriittisempään suuntaan.
Aikavälin 1984– 2004 voi kirjata kirkolliskokouksen toiminnassa suurten uudistusten periodiksi: uusi virsikirja, kirkkolain kokonaisuudistus, uusi raamatunkäännös, yhteistyösopimus anglikaanisen kirkon kanssa, yhteinen vanhurskauttamisjulistus katolisen kirkon ja evankelisluterilaisen kirkon välillä. Uusi katekismus hyväksyttiin vuosisadan vaihteessa.
Kahdentoista vuoden työn jälkeen saatiin valmiiksi ja hyväksytyiksi jumalanpalveluksien ja kirkollisten toimitusten uudistukset.
Rohkea oli myös päätös, joka siirsi hiippakunnat kokonaan kirkon taloudellisen vastuun piiriin – se poisti valtiovallan perinteiset velvoitteet. Tämä kaikki ansaitsee tunnustuksen.
Silti näin omana toimikautenani kirkolliskokouksen toiminnassa myös valitettavia varjopuolia. Eräitä asioita ei kyetty viemään eteenpäin, vaikka perusteltuja valmisteluja tehtiin moneen kertaan.
Kirkon hallinnon uudistamista, jonka tarve yleisesti tunnustettiin, ei saatu aikaan, vaikka sitä varten perustettiin kaksi pätevää komiteaa. Samoin kävi kirkon virkauudistukselle (ns. diakonaatti), joka olisi liittänyt papit ja monet muut työntekijät saman viran piiriin.
Näillä kysymyksillä on selvä yhteinen nimittäjä: valtarakenteet. On outoa, että kirkko pystyy yhtäältä hyvinkin merkittäviin uudistuksiin, mutta kun sen valtasuhteita pitäisi muuttaa, kaikki hyvätkin yritykset lopulta tyssäytyvät.
Kirkolliskokoukselta kuluu tarpeettomasti aikaa kehällisten asioiden käsittelyssä.
Aloitteista turhan suuri osa koskee seurakuntavaalien yksityiskohtien muuttamista. Montakohan kertaa on viime vuosina äänestetty kysymyksestä, toimiiko kirkkoneuvoston puheenjohtajana kirkkoherra vai maallikko? Kaikki tällainen on joutavaa puuhastelua, kun vertauskohtana on kirkon varsinainen tehtävä.
Kankaan mukaan ensikertalaisten suuri määrä ennakoi kirkolliskokouksen alkavalle toimikaudelle uusia tuulia. Kuinkahan käynee? Uuden tulokkaan suurin kiusaus on nopea laitostuminen toiminnan rutiineihin – niin eduskunnassa kuin kirkolliskokouksessakin. Silloin käy helposti viiren sanoin: ”Asioiden paljous usein näköalat peittää”.
Kansankirkkomme parlamentin uudet edustajat: Kannattaa tutustua etukäteen huolellisesti kirkon tulevaisuusselontekoon Kirkko 2020. Seuraavan nelivuotiskauden aikana pitäisi sen pohjalta luoda konkreettinen toimintastrategia. Muutoin tuonkin mietinnön kohtalona on päätyä pelkäksi arkistomateriaaliksi.
Arvi Tuomi
rovasti
Jyväskylä
Keskustelua aiheestaTutkijaNN
22.2.2012 9:24:33Tavalliselle seurakuntalaiselle on lähes hepreaa tuo sekava byrokraattinen hallintohimmeli hiippakuntineen ja tuomiokapituleineen, joka löytyy evlut-kirkon takaa. Alueseurakunnat ovat meille yhtä kuin evlut-kirkko. Toivottavasti joskus rahavirtojen varmasti ehtyessä myös sen purkamiseen ja moderniso...Vastauksia: 3Osallistu keskusteluun
