Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu 20.04.2012 18:07

Liikunnan köyhäinapua?

Kansanedustaja Sinuhe Wallinheimo (Ksml 1.4.) ja kansalaisaktiivi Ilari Kotimäki (15.4.) kirjoittivat liikunnan taloudellisista kysymyksistä ja toiminnan merkittävyydestä sekä tärkeydestä. Kaikki asiantuntijat, osapuolet ja monet tutkimustulokset todistavat harrastusten yleensä ja liikunnan merkityksen erityisesti, lasten ja nuorten fyysiseen kuntoon sekä syrjäytymiseen vaikuttavina tekijöinä.

Kotimäki tuntee tilanteen henkilökohtaisesti, koska hän oli 1980- ja 1990-luvuilla mukana järjestämässä kaukalopallon laajaa toimintaa. Tuolloin paikallisissa harrastesarjoissa oli enimmillään yli 200 joukkuetta ja toiminnalla vahva sosiaalinen lataus.

Mutta miksi nykyiseen tilanteeseen on tultu? Pieni takauma sallittaneen, jotta todelliset tekijät tulisivat muistiin.

Jyväskylässä muutettiin liikuntapolitiikan linjaa radikaalisti 1990-luvun puolivälissä, keskellä pahimpia lama-aikoja. Perustelukin oli tavanomainen: liikunnan pitää maksaa oma osuutensa kasvaneista kustannuksista. ”Liikuntakaupunki Jyväskylästä” linja on levinnyt laajemmalle, valitettavasti.

Taloudelliseen toimintaan ”keksittiin” ratkaisuksi ydinalueen eriyttäminen.

Hippoksen alueesta tehtiin oma yksikkö. Liikuntakeskukselle ja sen toimikunnalle annettiin erittäin kovat tulostavoitteet. Tämä johti välittömästi liikuntapaikkojen maksujen rajuun nousuun, osittain niin etteivät esimerkiksi seurat kyenneet reagoimaan tilanteeseen.

Linjaa veti kunnallispolitiikassa erityisesti kokoomus, eräiden muiden ”bisnesenkeleiden” kanssa. Wallinheimo ei tätä ehkä muista, koska käytännön tilanne ei kovin hyvin peliareenoille kantautunut.

Ongelmat jäivät seurakentän ja -johdon harteille. Mahdollisuudet toiminnan rahoittamiseen olivat rajalliset ja tämä on osaltaan johtanut harrastuskustannusten kasvuun.

Mutta tämä ei ole koko totuus. Myös urheilun omien organisaatioiden, esimerkiksi lajiliittojen rooli on ollut kustannuksia kohottava. Lisenssi-, sarja- ja vakuutusmaksuissa ei ole nuorten kohdalla saatu parannusta aikaan.

Puhetta kyllä, kuten Wallinheimon kirjoitukset osoittavat.

Esimerkiksi 90-juhlavuottaan viettävän Säynätsalon Riennon taloudelliset edellytykset ovat kaventuneet huomattavasti. Seura yrittää vaikuttaa tilanteeseen osallistumalla Lehtisaaren Kuntotalon ja tenniskenttien ylläpitoon. Kaikki nämä voimavarat ovat poissa varsinaisesta harrastus- ja seuratoiminnasta. Tilanne on tyystin toinen kuin itsenäisen Säynätsalon kunnan aikana.

Olen samaa mieltä Kotimäen kanssa siitä, että liikunnan kustannuksia ei tule enää yhtään enempää kiristää, pikemminkin päinvastoin. Tarkastelukulmaksi tulisi ottaa nykyisen liikuntatoiminnan ja -politiikan kokonaisvaikutusten arviointi.

Mutta jostain syystä tähän ei ole suurta halukkuutta. Liikunnan valjastaminen erityisiin ”köyhäintukiin” merkitsee samaa kuin että käyttöön otetaan hihamerkki-politiikka. Nöyryytystä ja alistamista.

Jyväskylän kaupunki on käynnistänyt viime vuonna projektiluontoisen Liikunta-Laturin, jossa järjestetään maksutonta harrastustoimintaa nuorille.

Toistaiseksi se ei ole saavuttanut kovin suurta suosiota. Onko siinäkin pelkona leimaantuminen?

Edelleenkin ydinkysymys on taloudellinen tilanne sekä sen taustat.

Keski-Suomessa muutamat kunnat, esimerkiksi Muurame sekä Äänekoski toimivat maksujen pelikentällä aivan eri tavalla kuin maakuntakeskus Jyväskylä.

Tulokset näkyvät sekä harrastuksen volyymeissä että menestyksessä. Milloin olisi johtopäätösten vuoro?

Erkki Huovinen

LitT, YTL

Jyväskylä, Säynätsalo