Suomessa on noin 60 000 ortodoksia, joita Mitro Revon pappeus koskettaa. Enimmäkseen asiasta ovat olleet huolestuneita ne loput suomalaiset.
Ortodoksinen kirkko on erilainen kuin toinen kansankirkko. Se ei ole evankelisluterilaisen kirkon eksotiaosasto, vaan syvästi erilainen ja paljon vanhempi, ja vanhanaikaisempi kristillinen kirkko. Moniarvoiseen yhteiskuntaan kuuluu myös oikeus olla vanhanaikainen. Ortodoksinen pappeus ei ole virka, eikä työpaikka. Se on sakramentti, lopullinen, koko elämän määrittelevä vihkimys. Ortodoksisen pappisvihkimyksen ottava rajoittaa vapaaehtoisesti elämäänsä tiettyjen sääntöjen mukaiseksi. Mitro Repo ylitti näiden sääntöjen rajat.
Revon asian käsittely kirkossa saattaa kuitenkin olla vasta alussa.
Näyttää vähintään omituiselta, että piispainkokous julkaisee kristallinkirkkaan päätöksen, jonka perustelut ovat jokaiselle ortodoksista teologiaa vähänkin tuntevalle rautalangasta väännetyn selvät. Mutta eivät yksimieliset. Helsingin metropoliitta Ambrosius äänesti päätöstä vastaan.
Vaikuttiko siihen politiikka? Ennen viime tiistaista piispainkokousta ilmeisesti vasta maanantaina selvisi arkkipiispa Leolle ja muille piispoille, että Suomen keskustan johto oli vahvistanut SDP:lle, ainakin Eero Heinäluomalle, että pääministeri Matti Vanhanen oli viime vuonna kysynyt Helsingin metropoliitalta lupaa Mitro Revon ehdokkuudelle keskustan listalla. Vastaus oli ollut myönteinen.
Olisi tietysti ollut hankalaa tuomita ehdokkuus SDP:n listalla, jos on aiemmin suostunut toisen puolueen ehdokkuuteen, ainakin, jos suostumuksesta tiedetään. Entä missä siinä tapauksessa ovat piispa Ambrosiuksen poliittisen toiminnan ja poliittisten yhteyksien rajat? Näiltä osin keskustelu on käymättä.
Mitro Repo tiesi kyllä, mitä on tekemässä. Jo viikkoa ennen kuulemistilaisuutta Repo ilmoitti Lapin kansan haastattelussa, ettei hänellä ole vaalien jälkeen minkäänlaista tulevaisuutta kirkossa. Jos helsinkiläismedia seuraisi myös muuta kuin itseään, Revon esitys viattomana, yllättyneenä uhrina piispainkokouksen jälkeen olisi ehkä mennyt huonommin läpi.
Eikä piispainkokouksen suljettujen ovien takana ollut neuvotteluhaluinen, nöyrä tai hämmentynyt pappiparka. Siellä oli korskea ja kiukkuinen herra.
Kun Mitro Repo purjehti sisään kuulemistilaisuuteen, arkkipiispa Leo siunasi hänet lausuen "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen." Saatuaan papilta tai piispalta siunauksen, ortodoksi suutelee siunaavaa kättä, ei kunnioittaakseen ihmistä, vaan Jumalaa, jolta hän siunauksen saa. Mitro Repo ei ottanut siunausta vastaan, vaan työnsi oman kätensä arkkipiispan suudeltavaksi.
"Mitro, nyt ei pelleillä," arkkipiispa vastasi.
Miten tätä kuvaisi ei-ortodoksille? Ehkä niin, että presidentin tavatessaan kansalainen kätellessään tarttuisi toisella kädellään presidenttiä tukasta ja riuhtaisisi tämän pään väkisin kumarrukseen.
Revon käytös ei ole edes loukkaavaa, se on lapsellista. Jos Mitro Repo käyttäytyy näin joutuessaan omassa kirkossaan puolustaessaan näkemyksiään, kuinkahan käy Euroopan Parlamentissa, jossa asiat eivät pääsääntöisesti mene edustajan mielen mukaisesti, ja tahrattavana on paitsi oma, myös puolueryhmän ja kotimaan maine?
Mitro Repo vaatii kirkkoa päivittämään kanoneitaan. Hän on kuitenkin tarkkana, miltä osin päivitykset hyväksyy. Repo on aiemmin kunnostautunut kantelemalla seksuaalisiin kysymyksiin mielestään liian liberaalisti suhtautuneista pappisveljistään piispainkokoukselle.
Jo viime vuosikymmenellä kirkko joutui puuttumaan Revon omavaltaisiin, kirkon sääntöjen vastaiseen toimintaan ulkomailla.
Nyt on vaadittu kirkkoa tulemaan tälle vuosituhannelle, ja päivittämään vanhoiksi käyneitä kanoneja.
Miksi kirkko tosiaan vaivaa ihmisiä 1700 vuotta vanhoilla kanoneilla tai vielä vanhemmilla, pari tuhatta vuotta vanhalla ristiinnaulitsemisella ja ylösnousemuksella?
