Teen kirjoja historiasta siksi, että me muistaisimme emmekä unohtaisi

Vieläkin, melkein 30 vuotta ensimmäisen sota- ja veteraanihistoriallisen kirjani julkaisemisen jälkeen kuulen kysymyksiä siitä, ”miksi tällaisia kirjoja oikein tehdään”. Olen yrittänyt vastata mielestäni tyhjentävästi, mutta päätellen joidenkin huonosti peitellystä ärtymyksestä eivät perusteluni mene perille. Viimeksi minua lähestyttiin tässä asiassa elokuun puolimaissa.

Syitä sotahistoriallisten kirjojen julkaisemiseen on monia, tässä pari: sodat hengenvaarallisine taisteluineen sekä henkisine ja fyysisine kärsimyksineen eroavat tavallisen ihmisen elämästä valtavasti ja ovat normaalista elämästä täysin poikkeavia ajanjaksoja. Olisi melkoinen ihme, jollei tällaiset ajat kokeneita ihmisiä haastateltaisi ja heidän muistojaan tallennettaisi.

Suomen sodissa 1939–1944 kaatui yli 90 000 miestä ja tuhansia siviilejä menehtyi sotatoimien seurauksena. Elintaso laski vuosikymmeneksi huimasti.

Toinen syy sotakirjojen tekemiseen on se, että suuri määrä suomalaisia säästyi ennenaikaiselta ja väkivaltaiselta kuolemalta, koska sotilaat taistelivat ja pitivät hyökkääjän loitolla 1939–1940 ja 1944. Koko sotarevohkan aloitti Neuvostoliitto, kun puna-armeija Stalinin käskystä hyökkäsi Suomeen marraskuussa 1939.

Jos puna-armeija olisi valloittanut Suomen 1939, olisi pian alkanut neuvostovallalle uhkaksi koettujen väestöryhmien tappaminen tai kuljettaminen Siperiaan. Suurimmassa vaarassa olivat suojeluskuntalaiset, papit ja muut kirkonmiehet, opettajat, ammattisotilaat, kirjailijat, poliittinen johto ja vielä kaupan päälle radioamatöörit ja postimerkkien keräilijät. Siten olisi eliminoitu ”fasistinen” aines Suomen kansasta.

Tiedän, että Suomessa on vieläkin joukko Neuvostoliiton toimia ymmärtäviä ihmisiä, jotka kiistävät jyrkästi esittämäni skenaarion. Heidän vastaväitteensä on kuitenkin helppo kumota.

Riittää kun menee vaikkapa paikkaan nimeltä Levasovo (Levashovo) Karjalankannaksen eteläosassa, 19 kilometriä Nevski Prospektilta pohjoiseen. Siellä teloitettiin Stalinin Suuren terrorin vuosina 1937–1938 yli 42 000 neuvostokansalaista, joukossa suuri määrä Suomesta 1918 paenneita punaisia. Teloittaminen tapahtui ampumalla luoti päähän.

Levasovo oli riittävän kaukana Leningradista, jotteivät ampumisen äänet ja uhrien kauhunhuudot kantautuneet vallankumouskaupunkiin.

Kuolleiden joukossa oli yli 10 000 suomalaista ja suomensukuista ihmistä. Heidän rikoksensa oli väärä kansallisuus – ja kaikki syytteet tekaistuja.

Kun Neuvostoliitto kohteli omia kansalaisiaan ja kannattajiaan näin julmasti niin ei ole vähäisintäkään syytä olettaa, että Stalin olisi suhtautunut armollisemmin toisiin kansoihin, tässä tapauksessa suomalaisiin. Tapahtumat Baltiassa ovat viimeinen todiste neuvostovallan karkeasta luonteesta.

Levasovo on vanhan inkeriläisen Haapakankaan pitäjän autio, asumaton kangasmetsä. Hiekkaiseen maaperään oli helppo kaivaa pitkät joukkohaudat.

Nykyään alue on aidattu, mutta sisään saa mennä maksutta. Pieni museo portin lähellä kertoo karmeat tapahtumat.

Vuoden 1991 jälkeen alueelle on pystytetty suuri määrä eri kansoille ja yksityisille ihmisille omistettuja muistomerkkejä, ristejä ja muistolaattoja. Sadoissa puissa riippuu teloitettujen kuvia.

Teksti Inkerin evankelis-luterilaisen kirkon kustantamassa muistokivessä kertoo: ”Tämä muistomerkki on pystytetty muistoksi kaikille suomalaisille, jotka kuljetettiin teuraaksi neuvostovallan aikana.”

Teuraaksi! Tällainen ”oppi” oli tulossa Suomeen 1939, mutta se torjuttiin. Torjujina olivat sotilaat ja siviilirintama. Kysyjille vastaan, että siksi näitä kirjoja tehdään.

Kimmo Sorko

tietokirjailija

Saarijärvi

Uusimmat

Mielipidekirjoitus

Aalto ja vihreä budjettikupla

Lyhyet

Lyhyet

Kuulethan, rakas Joulupukki?

Keski-Suomesta lapsen oikeuksien kärkimaakunta

Lyhyet

Hyvää kansainvälistä miestenpäivää!

Lyhyet

Mummosta tuli mhy:n riistaa

Pitäkää turkkinne!

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.