Yhdysvaltain yliopistojärjestelmää turha apinoida

Kimmo

Kaikki me, jotka jollakin tavalla liitymme taloustieteisiin, olimme tietenkin kovasti iloisia ja otettuja Bengt Holmströmin saamasta Alfred Nobelin muistopalkinnosta. Häntä olisi varmasti kannattanut aikanaan kuunnella Nokian hallituksessa, kun johdon ääliömäisistä palkkiojärjestelmistä päätettiin (KSML 10.10.). Nehän sittemmin suurelta osin johtivat firman syöksykierteeseen.

Kokonaan toinen asia on, kannattaako Suomen hallituksen kuunnella häntä ”herkällä korvalla” (Kaleva 10.10.) korkeakoulutuksesta, sillä hänen mukaansa Yhdysvaltain yliopistojärjestelmä on yksinkertaisesti maailman paras (Helsingin Sanomat 13.4.). Tätä tietämättömyyttä ei voi puolustella edes sillä, että oma kokemuspiiri koostuisi vain muutamasta eliittiyliopistosta; otoskoko on populaatioon nähden yksinkertaisesti aivan liian pieni.

Kun näkökulmaksi otetaan kaikki 2 500 Yhdysvaltain julkista ja yksityistä yliopistoa, kokonaiskuva on huolestuttava, jollei surkea. Toki joukkoon mahtuu pari sataa korkeatasoista yliopistoa, joissa esimerkiksi opiskelijoiden ohjaus on sekä yksilöllistä että vaativaa.

Ylivoimainen enemmistö koostuu kuitenkin parhaimmillaankin keskinkertaisista massojen koulutuslaitoksista. Joukossa on myös huomattava määrä lähinnä huijareiksi luokiteltavia voitonnälkäisiä yritys-yliopistoja.

Yhdysvaltain yliopistosektorin suurimmat ongelmat juontuvat neoliberalistisen talousideologian syvästä korroosiovaikutuksesta. Tämä ideologia kyseenalaisti yliopistot yhteiskunnallisina instituutioina ja oikeutti niiden tarkastelun teollisuutena ja liiketoimintana.

Kehityksen tuloksena valtion yliopistot, jotka saivat rahoituksestaan 1970-luvulla 70–80-prosenttisesti suoraan verovaroista, saavat nyt sitä noin 10–20 prosenttia.

Kun aikaisemmin korkeakoulutusta pidettiin kriittisen ajattelun, sivistyksen ja demokratian tukipylväänä, nyt siitä on tullut ostettava hyödyke tai yksilöllinen kokemus. Siksi kaikki se, millä ei ole välitöntä maksajaa, on arvotonta ja syytä lopettaa.

Näillä markkinoilla opintolainoilla voimaannutetut opiskelija-asiakkaat äänestävät valintatuntemuksillaan. Niinpä huomattava osa amerikkalaisista yliopistoista on muuttunut teinien lomaviettopaikoiksi ja tutkintotehtaiksi, joissa oppiminen on vapaaehtoista.

Tässä tendenssissä häviävät kaikki, joiden pitäisi olla asiasta huolissaan: yhteiskunta, yritykset, vanhemmat – opiskelijoista puhumattakaan.

Amerikkalaisyliopistot ovat omaksuneet monia yrityksien käytäntöjä kuten brändäys, tehokkuusajattelu, aggressiivinen myyntityö ja asiakastyytyväisyysmittaukset, mikä on paisuttanut oheistoimintojen yliopistohallintoa.

Kuvaavin muutos yliopistojärjestelmässä on kuitenkin tapahtunut vakinaisen ja pätkäopetushenkilöstön välisessä suhteessa. Ennen kolme neljäsosaa professorikunnasta oli vakinaisia, nyt suhdeluku on toisin päin ja laskee edelleen. Tähän liittyy vielä härski henkilöstön hyväksikäyttö, mikä korostuu surkeina palkkoina ja valtavina opetusmäärinä.

1990-luvulle saakka yliopistot noudattivat investoinneissaan varovaista politiikkaa, kunnes arvostetuimmat ja rikkaimmat alkoivat sijoittaa varojaan riskirahastoihin. Ennen finanssikriisiä sijoitusten vuotuinen tuotto olikin jopa yli 10 prosenttia.

Tähän syssyyn vielä puoliksi mädän finanssisektorin lahjoitukset synnyttivät valtavia varakkuuseroja Yhdysvaltain yliopistojen välille. Esimerkiksi murattiliigan (8 eliittiyliopistoa) saamat lahjoitukset olivat kymmeniä kertoja suuremmat kuin kaikkien julkisten yliopistojen saamat lahjoitukset yhteensä.

Sijoitustuotot loivat yliopistojen karriäärijohtajille euforiaa, mikä puolestaan johti oppimisen ja tutkimuksen kannalta aivan toisarvoisiin urheilustadioneihin, huvittelukeskuksiin ja viiden tähden asuntoloihin.

Finanssikriisin jälkeen monien jenkkiyliopistojen kaksinumeroiset sijoitusvoitot vaihtuivat vastaaviksi tappioiksi, mikä on johtanut likviditeettiongelmiin jopa murattiliigassa. Seuraava Yhdysvaltain valtion pelastusohjelma voikin kohdistua nimenomaan yliopistoihin, joita on siis johdettu seitsennumeroisilla vuosipalkoilla ja ”nerokkaiden” rahoituseksperttien neuvoilla.

Eikä tässä vielä kaikki. Neoliberalistisen talousideologian ihanneinstituutiot, yritys-yliopistot, ovat vielä suuremmissa vaikeuksissa. Senaatin komitean mukaan niiden lupaukset oppimisesta ja työpaikan takaavista tutkinnoista ovat osoittautuneet pääsääntöisesti huijaukseksi.

Nyt vielä merkittävä niistä osa on ajautunut konkurssiin, jolloin niiden vähempiosaisille opiskelijoille ei jäänyt kotiin kannettavaksi muuta muin veromaksajien takaamat velat.

Olisi tietysti hienoa, jos meillä olisi pari Harvardia ja MIT, mutta ne eivät kyllä tämän maan ongelmia ratkaisisi. Kokonaisuutena korkeakoulusektorimme päihittää helposti jenkkien vastaavan. Yliopistoissamme on paljon parannettavaa, mutta Amerikan apinointi on aivan väärä tie.

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun professori.

Uusimmat

Mielipidekirjoitus

Lyhyet

Sote - saattaa tulla sotku

Miksi tarvittiin kansalaisaloite?

Mielipide: Haloo, Jyväskylän Torikunkku!

Vihreää metsäviisastelua

Hulevesimaksut perusteettomia

Lyhyet

Yle palvelee monia musiikkimakuja

Lyhyet

Kiinteistöverot pahentavat tilannetta

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.