YLIÖ
Harri
Tapper
Laukaan täyttäessä 400 vuotta luotiin katsaus siihen, miten Keski-Suomi on saanut nykyisen väestönsä. Eräretkien aikana tänne vaelsi hämäläisiä. Jospa ne hämäläiset, jotka heittyivät erämiehiksi, eivät sopeutuneet kyläyhteisöön. Olivatko he riitaisia tai eristyviä? Mahtoivatko he olla sellaisia haihattelijoita, joille riistastus ja seikkailu olivat kaikki kaikessa?
Todennäköisesti eräpartiot ovat valikoituneet, mutta se on edellyttänyt enempi muita ominaisuuksia. Hauholta on Laukaan Saravedelle parisataa kilometriä. Jos käytiin haukea pyytämässä keväisin, kuhaa kesäisin ja muikkua ja lohta syksyisin, kertyi soututaivalta yli tuhannen kilometriä. Se on kysynyt riuskoja soutajia. Turkiskaupan vallitessa piti talvisinkin lähteä, sillä vain talvinen turkis on arvokas. Hiihtäen ja pulkkaa raahaten taival on ollut vielä vaivalloisempi. Erämies on tarvinnut perusteellista luonnon tuntemusta ja pyyntimiehen kikkoja ja kärsivällisyyttä. He ovat myös kyenneet luomaan retkille päällikkyyksiä ja heidän on pitänyt osata neuvotella osuudet pyyntikunnissa. Kauppamiehen neuvokkuus ei ollut pahitteeksi.
Täällä ennen hämäläisiä asuneet lappalaiset ovat jättäneet runsaasti paikannimiä, kuten Lapinjärvi, Peurunka, Jolinki ja Potmonkoski. Lappalaisten on kerrottu tihutöitä tehden ja vesiä kalattomiksi noituen paenneen saapuvaa väestöä. Tämä ei pidä paikkansa. Väistyminen on tapahtunut verkkaan. Lappalaiset ovat huomanneet, että hämäläisiltä he saivat aseita ja muita tarvekaluja, joita he saattoivat vaihtaa turkiksilla. On siis käyty kauppaa.
Hämäläiset jättivät talviksi miehiä vartioimaan haapioita ja pyydyksiä. Näille kävi aika pitkäksi. He etsivät paikallisen väen eli siis lappalaisten seuraa. Paikallisesta väestä heitä erityisesti kiinnostivat naiset. Lappalaiset ovat jättäneet keskisuomalaisuuteen muutakin kuin vain paikannimiä.
Keski-Suomen puhe läntistä savoa
Savolaisuus on osa meitä. Savolaiset saapuivat vähän myöhemmin kuin hämäläiset. He olivat huuhtien raivaajia. Pellon raivaaminen kuusimetsään vaati runsaasti työtä ja kysyi monivuotisesti sitkeyttä. Viljely edellytti järjestymistä huuhtaseuraksi. Miehen arvoa ei laskettu talon suuruuden mukaan, vaan yksistään työkyvyn mukaan. Heidän keskensä vallitsi periaate, että mies ja jousi, mies ja verkko tai mies ja kirves oli yhteiskunnan perusyksikkö ja arviointimitta. Tämä työyhteisön periaate on oikeuskäsitykseltään linjakas.
Savolaisten ansioksi on luettava se, että he mursivat kulttuuria, toivat epävakaan erätalouden, pyydystämisen ja turkiskaupan rinnalle uuden, maan viljelemikseen perustuvan elämisen muodon. Savolaiset ovat myös voittaneet ottelun kielestä. Keski-Suomen puhe on läntistä savoa.
Varsinkin pohjoisiin pitäjiimme muutti väkeä Pohjanmaalta. Muuton suurin vaikutin oli se, että perheisiin syntyi kymmenen lasta. Entisestä kotitilasta oli vain yhdelle, korkeintaan kahdelle. Muiden oli lähdettävä. Tiedusteltiin, missä pitäjässä olisi kirkko tekeillä. Pohjalaiset kun olivat taitavaa rakennusväkeä. Kauppiaitakin he olivat. Kälviän rukit tekivät kauppansa, ja kellojakin osattiin tehdä. Tikapuiden ja rännien kaupittelijoita liikkuu nykyisinkin, samoin huonekalukauppiaita. Pohjalaiset toivat mukanaan tervettä itseluottamusta. Pohjalainenhan luottaa. Hän luottaa vaikka naapurinsa laajoihin heinälatomaisemiin.
Karjalaiset eivät tulleet valikoituen, vaan kaikki. Vain rintamilla kaatuneet miehet jäivät saapumatta. Karjalaiset ovat vilkkaita ja puheliaita. Aluksi molemmin puolin kummasteltiin. Karjalaiset kummastelivat sitä, kun keskisuomalaiset puhuivat vain asiaa, eihän puhetta niin yksipiippuiseksi ollut luotu. Me ihmettelimme, että karjalaiset sekaantuivat kysymykseen kuin kysymykseen, vaikka asiain pitäisi olla omia. Kuitenkin karjalaisten tyttäret alkoivat avioitua keskisuomalaisten hitaiden poikien kanssa ja keskisuomalaiset pojat valitsivat tupaansa säklättävän karjalaisneidon. Näin oli hyvä. Karjalaisten mukana meidän veremme on raikastunut.
Kutsun romaneja mielelläni mustolaiseksi, koska ilmaus on hyväilevä, niin kuin on marjomaa. Mustolaisetkin ovat joskus tänne tulleet, vaikka vaikuttaakin että aikojen alussa. Heillä on ollut jokin syykin, vaikka itsekään eivät taida sitä tietää, koska laulavat: "Miksi kuljet, minulta kysytään". Heimopukuiset romanit ovat upeata nähtävää.
Viime aikoina Jyväskylän yliopisto ja muut hyvät oppilaitokset ovat alkaneet vetää tänne väkeä kaikkialta Suomesta. Enimmät muuttavat takaisin, mutta aina haaviin joku jääkin.
Viime vuosien pakolaisuus on värittänyt maakuntamme kuvaa.
Keski-Suomen väestökehitys on kiehtova. Sehän ihan innoittaa ja tempaa mukaan. Harvalla seudulla on parempi. Vain entisellä Viipurilla oli voittoisampi, mutta Viipuria ei lasketa mukaan enää.
Itseluottamus syntyy lapsena
Jouduin väestökehityksen kuvailuun siksi, kun kuulin arvioinnin keskisuomalaisista ihmisistä. He ovat arkoja. He ovat ujoja. He ovat vaatimattomia. Vaatimattomuutensa johdosta he eivät kerkiä mihinkään ja siksi eivät luota itseensä. He ovat kateellisia.
Itseluottamus syntyy varhain lapsena. Lapsen on saatava turvallisuutta ja pesämäiset olot. Vanhempien ja sisarusten on möngittävä hänen kanssaan. Hänen on annettava ilmaista itseään niin kuin se pienenä lapsena ilmaistaan.
Hänen kävely-yrityksiään on rohkaistava ja koko väen on saatava juosta yhdessä, vaikkapa pallon perässä. Kävelemään ihminen oppi varhain, satoja tuhansia vuosia sitten, mutta vieläkin me opimme kävelemään, lapsuudessamme. Se on muistia, reipasta muistia ammoisilta ajoilta.
On riemuittava lapsen puheharrastuksista eikä pidä uutterasti korjata hänen keksimiään sanoja. Tulee ymmärtää, että opetellessaan puhumaan ihmisen kielellinen kypsyys on huipussaan, silloin jokainen on nero. Samoin kuin opetellessaan kävelemään myös puhuessaan ihmisen saa kosketuksen kaukaiseen kehitykseen, mutta nyt ei ruumiilliseen, vaan henkiseen. Puhumaan oppiminen on ihmiskunnan suuri oivallus.
Kolmas suuri kulttuurillinen puhallus käy ylitsemme leikin mukana. Ihminen on ilmeisesti elänyt vuosituhansia leikkivänä olentona, Ilman sitä mitään kulttuuri-ilmentymiä ei olisi saavutettu, ihmiskunta olisi nuivettunut ja hävinnyt kyvykkäämpien olentojen tieltä. Leikki on kevyttä, fantastista, lennokasta, huoletonta, vapaata ja uljasta.
Kun lapsi kehittyy turvallisuuden, pesämäisten olojen ja sen johdosta, että liikutaan hänen kanssaan, rohkaistaan häntä kielellisiin oivalluksiin ja pidetään hänet leikin kehässä, hän saavuttaa itseluottamuksen. Lapsena saavutettu itseluottamus on niin voimakas, että se kestää koko elämän ajan, se ei nujerru maailman myllerryksissä.
Koulun tulisi kypsyttää oppilas ja opiskelija siihen, että hän osaa itse valita oman opiskelutiensä. Useimmiten se on helppoa, mutta joskus ja varsinkin hyvin lahjakkaiden kohdalla joudutaan ymmälle. Silloin opinto-ohjaaja saattaa ruveta viisastelemaan ja sanoa, oletko ajatellut kutsumusammatteja: papin, diakonissan, lähetyssaarnaajan, lääkärin, terveydenhoitajan, upseerin, opettajan tai taiteilijan ammatteja?
Oppilas pitää opinto-ohjaajaa pöhkönä. Mutta onko hän. Kutsumuksesta puhuminen on vain ollut pois muodista, niin kuin isänmaasta puhuminen oli kuusikymmentä ja seitsemänkymmentä luvuilla. Nyt isänmaasta uskaltaa puhua kuka vain ja se on kaunista. Kutsumuksellisuutta pidetään ehkä liian uskonnollisena asiana. Mutta sama ilmiö esiintyy psykologiassa, se on ihmisen psyykeen kirjoitettu. Lahjakas kypsä ihminen saa nämä kysymykset. Uskallanko minä nousta kykyjeni ratsun selkään. Onko minulla lupa jättää saamani lahja jalostamatta. Olenko perheelleni, kanssaihmisille tai kansalleni vastuussa tämän minua tänään piinaavan kysymyksen tähden. Ymmärränkö hengestä mitään, henkisyydestä tai hengellisyydestä.
Jos vielä olisin nuori, sallisin nämä kyselyt. Keskustelisin Luojani kanssa tästä demonista.
Lähteäkö lääkäriksi? Ilman muuta. Luuppi silmässä tuijottelisin geenikarttoja voidakseni olla työryhmässä, joka poistaa jonkun vitsauksen: sokeritaudin, alkoholismin, lihavuustaipumuksen, afasian, dementian.
Lähtisinkö upseeriksi? Totta kai. Mutta en ehkä kaatuakseni sankarina isänmaan verisillä kentillä, vaan kehittääkseni hienoa uraa rauhanturvaajana. Sotilasalalla on avautunut kokonaan uudenlaisia ratkaisuja, merkittäviä kansainvälisiä tehtäviä.
Entä heittäytyisinkö insinööriksi? Lähtisinkö etsimään uusia energiaratkaisuja, pystyttämään tuulipuistoja, eikö niin olisi huljakasta? Me olemme vastuussa ilmaston maapallomme kohtalosta. Totta kai lähtisin mukaan. En ollenkaan häpeäisi vastata kutsumukseni huutoon.
Itseluottamusta lisää myös samaistuminen menestyviin henkilöihin. Meillä on erinomaisia miehiä ja naisia. Wolmar Schildt, tämä loistavien ideoiden sinkoaja on aina muistettava. Meillä on ollut ja on kyvykkäitä kansanedustajia ja ministereitä, on ollut loistavia tiedemiehiä, kuten Porthan, oivaltavia tietä raivaavia taitelijoita kuten Alvar Aalto, uskonnollisia kykyjä, kuten seppä Högman, musiikin mestareita, kuten Hannikaisen veljekset. Urheilijoita on maailman valioita, mäenlaskijoita ja ralliautoilijoita.
Oli riemastuttavaa, kun naisemme taas heitettiin Köyhälampeen. Pelaajille itselleen tietysti, heidän perheilleen, kannustajilleen ja koko maakunnalle. Meidän naispesäpalloilijamme ovat nuortaneet meitä.
"Se Mikko on meidän Mikko!"
Kypärämäen veteraanitalolta soitettiin minulle kerran: Mikko Hietanen asuu täällä ja hän haluaisi keskustella vanhojen urheilumiesten kanssa. Vastasin soittajalle, että vanha kyllä olen, mutta että urheilusaavutuksistani ei sovi mainita samalla viikollakaan Mikko Hietasen saavutusten kanssa. Lupauduin kuitenkin tehtävään. Esittelin itseni ja mainitsin kilpailuja, joissa olimme Mikon kanssa yhdessä olleet. Kuvasin, kuinka olin seurannut miesten sarjan kilpailua, en jännittyneenä vaan innostuen. Ja meitä oli silloin monta keskisuomalaista mukana. Hän muisti kisat, niiden paikka ja kilpailijat olivat hänelle tutut.
Kerroin myös, että sen jälkeen, kun hän oli saavuttanut pitkillä matkoilla maailmanennätyksen, ryhdyimme Vihtavuoren pojalta ahnehtimaan lisää. Kahdeksanhan näitä maailmanennätyksiä sinulle tuli. Muistanet vielä tunnit, minuutit ja sekunnit. Hän ei muistanut minkään maailmanennätyksensä aikaa. Aika tuntui hänelle olemaan muutenkin ongelmallinen. Hän käsitti taistelleensa rintamalla vain muutama viikko sitten ja taisteluiden seurauksena joutuneensa hoitoon veteraanitalolle. Mutta kohta hän osoitti ihailtavan muistinsa. Hän sanoi, että kun jalkaa pönkkää noin ja jos antaa sen vähän nostaa, niin johan alkaa taival taittua. Mutta vain tässä kulmassa, ei muuten. Ja hartiat, niiden on herättävä mukaan. Sitkeästi vain tikutetaan näin ja näin. Hän näytti nämä askelluksensa rytmit minulle. Ajatella: hänen vartalonsa muisti. Hänen vartalonsa oli tuore ja koko Mikko ihan ikinuori.
Hän näytti olevan erittäin tyytyväinen, kun olimme tavanneet. Hän oikein löi minua olalle.
Kun päivystävä hoitaja saatteli minua ulos, hän sanoi, että laitoksemme on hieman pulassa tämän Mikon kanssa, koska Hietasta on vaikea ulkoiluttaa. Mies vetää polulla niin hiivatin lujaa, että nuori henkilökuntamme ei pysy perässä. Ei siis katetutta tai vähättelyjä, vaan riemuitsemista. Se Mikko on meidän Mikko! Pitääkö tässä ihan maakuntalauluun puhjeta:
Männikkömetät ja rantojer raijjat
laaksoil liepeillä koivikkohoat.
voi: polut korpia kiertävät kaijat,
kukkivat kummut
ja mansikkamoat.
Keitele vehmas ja Päijänne jylyhä,
kirkkaos Keuruuj ja Kuuhankavee
Syntymäpaikka
ku' on syvän Suome,
sitä suotta, turhaanko kiittelisin,
teällähäh havvaun elämisen oamuu
On se niin kotoista, on se niin maatiaista!
Artikkeli on lyhennelmä kirjailija Harri Tapperin pitämästä puheesta Keski-Suomen rahaston 50-vuotisjuhlassa keskiviikkona Jyväskylässä.
