Jyväskylä on tällä viikolla kulttuuripoliittisen pohdinnan keskus. Kulttuuripolitiikan tutkimus kokoaa viideksi päiväksi Jyväskylän yliopistoon lähes 300 tutkijaa, opettajaa ja muuta alan asiantuntijaa noin 40 maasta. Kulttuuripolitiikan maailmankongressi järjestetään joka toinen vuosi eri puolilla maailmaa ja nyt järjestelyvuoro on Suomella.
Kulttuuripolitiikka usein virheellisesti mielletään pelkäksi kulttuuripalveluita ja -hallintoa koskevaksi byrokratiaksi. Kongressin pääpuhujien luennot sekä työryhmien 130 konferenssiesitelmää kertovat aivan muusta: kulttuuripolitiikka kattaa laajasti elämän eri osa-alueita.
Tarkastelussa ovat muun muassa kulttuurin kulutus, luova teollisuus, taiteilijan asema, uskontojen ja eri kulttuurien suhde, kansalaisyhteiskunta ja kaupunkien kulttuuripolitiikat erilaisine tapahtumineen ja imagon rakentamisineen. Lyhyesti sanottuna kyse on kulttuurista politiikan kohteena, jolloin muun muassa kulttuurin merkittävät taloudelliset vaikutukset nousevat esiin. Talouden puhetta ymmärtävät nekin, jotka mielellään poistavat varmistimen kuullessaan sanan kulttuuri.
Kulttuuripolitiikassa on viime aikoina yhä enemmän saanut jalansijaa kansalaisyhteiskuntaa koskevat kysymykset. Kansalaisten osallistuminen ja osallistaminen ovat nousseet keskeisiksi tarkastelun kohteiksi. Kulttuuri käsitetään tällöin yksilölähtöisenä luovana toimintana, ei ylhäältä annettuina, byrokratian hiomina tuotteina.
Kansalaisyhteiskunnan merkitys on jo tunnustettu yhtenä kulttuuripolitiikan ulottuvuutena. Kulttuuripolitiikan ongelmana silti on, että uusiutumisestaan huolimatta se yhä helposti nähdään kapeana institutionaalisena taidepoliittisena valtarakenteena.
Silmiinpistävää Jyväskylässä pidettävässä kulttuuripolitiikan maailmankongressissa on, että osallistujamäärässä suomalaiset eivät loista. Osallistujista vain noin kuudesosa tulee Suomesta. Syynä ei ainakaan ole se, etteikö kongressin järjestäjänä toimiva Jyväskylän yliopiston kulttuuripolitiikan yksikkö olisi tiedottanut tapahtumasta laajalti myös tutkijapiirien ulkopuolelle. Ehkä Suomessa kulttuuripolitiikalla on vielä alan asiantuntijoidenkin joukossa yksiulotteinen ja paperinmakuinen kuva. Mielikuvan korjaamiseen Jyväskylän kongressi antaa hyvän tilaisuuden.
