Kylmän sodan aikana vallitsi idän ja lännen välinen maailmanlaajuinen ideologinen ja sotilaallinen vastakkainasettelu. Turvallisuus nojasi ydinpelotteeseen, "pelon tasapainoon". Kumpi tahansa osapuoli - Yhdysvallat tai Neuvostoliitto - olisi voinut yrittää hyökätä ydinaseella, mutta vastapuoli olisi ehtinyt käynnistää vastaiskun, mikä olisi johtanut siihen, että ainoastaan Chilen eteläisessä kärjessä olisi jäänyt asuttavaksi pieni maapala. Muualla maapallolla olisi vallinnut "ydintalvi". Ihmiselämä maapallolla olisi käytännössä päättynyt. Kuuban kriisin aikana 1962 mutta myös syksyllä 1983 ydinsodan uhka oli todellinen.
Berliinin muurin romahdettua 1989 markkinatalous ja demokratia etenivät etenkin itäisessä Euroopassa, mutta myöhemmin muuallakin, etenkin Itä-Aasiassa ja Kiinassa. Monet tarkkailijat uskoivat, että nopeutunut globalisaatio johtaisi "läntisten arvojen", Yhdysvaltojen johtaman maailmanjärjestelmän syntymiseen. Tämä olisi ajan myötä myös poistanut tai ainakin ratkaisevasti pienentänyt ydinsodan uhkaa. Vuonna 1987 aseisiin käytettiin ennätysmäärä rahaa: 1,3 triljoonaa dollaria. Kylmän sodan päättymisen oletettiin tuovan käyttöön "rauhan rahaston", kun asevarustelusta oli mahdollistaa siirtää suuria varallisuuksia siviilikäyttöön. Parikymmentä vuotta myöhemmin nämä edut on menetetty: aseisiin käytetään tänään suurin piirtein saman verran kuin vuonna 1987.
Asevarustelu on kiihtynyt Kiinassa,Venäjällä, monissa kehitysmaissa ja säilynyt korkealla tasolla Yhdysvalloissa ja EU:ssa. Ydinaseen leviämisen estämisessä kansainvälinen yhteisö on onnistunut vain osittain. Pakistan ja Intia ovat suhteellisen uusia ydinvaltoja ja julkinen salaisuus on, että Israelilla on ydinase. Iran kehittää rikastetta enemmän kuin se tarvitsisi rauhanomaisen ohjelmansa tarpeisiin. Pelko kasvaa, että terroristit saisivat ydiniskukapasiteettia käyttöönsä joskus lähitulevaisuudessa. Kansainvälien järjestelmä on epävakaa ja uudet uhkat monimutkaistavat asetelmia.
Aasian nousu kasvattaa länsikritiikkiä
Kehityksen taustalla on useita tekijöitä, mutta ennen kaikkea taloudellisen kehityksen painopisteen siirtymä avoimen markkinatalouden seurauksena Aasiaan. Eräiden asiantuntijoiden mukaan Kiinan talous on 2030 kolme kertaa Yhdysvaltain talouden kokoinen. Monet indikaattorit viittaavat tähän. Vuonna 2003 Kiinasta tuli maailman tärkein ulkoisten investoijien sijoituskohde. Kyse on historiallisesti merkittävästä muutoksesta, vaikka on ilmeistä, että Yhdysvallat ja EU pysyvät maailman henkisen pääoman, eri alojen lahjakkuuksien, vetovoimaisimpina päätevaltoina jatkossakin. Kilpailussa eri alojen lahjakkuuksista ei länsi silti enää ole ylivoimainen voittaja.
Mutta "aasialaisen demokratian" valtioissa on kasvamassa, jos ei lännen vastaisuus, niin ainakin länsikritisismi. Tulilinjalle on asetettu toisen maailmansodan jälkeen perustetut yhteistyöinstituutiot, kuten YK ja kansainvälinen valuuttarahasto IMF sekä OECD.
Arvostettu singaporelainen diplomaatti ja tutkija Kishore Mabbubani väittää, että lännellä on suuria vaikeuksia "jakaa valtaa" sen omien oppien pohjalta syntyneiden aasialaisten yhteiskuntien kanssa. Hänen mukaansa 21. vuosisadan epädemokraattisen kansainvälisen järjestelmän tukipilareita ovat maailman demokraattisimmat valtiot. Hän pitää jopa lännen kehitysapua myyttinä. Todellinen kehitys on tapahtunut siellä (Aasiassa), minne tätä apua ei ole juuri kohdennettu. Hän muistuttaa myös uusimmassa teoksessaan The New Asian Hemisphere, että Yhdysvallat ja Britannia hyökkäsivät Irakiin sivuuttamalla kylmästi YK:n turvallisuusneuvoston ja YK:n yleiskokouksen.
Samaan aikaan Yhdysvallat pilkkaa yleiskokousta - jonka YK:n perustajat suunnittelivat valtioiden parlamentiksi - "hampaattomaksi instituutioksi". Ajankohtaisesta ilmastomuutoskeskustelusta Mabbubanilla on happamia huomautuksia. Vuodesta 1850 Kiina on tuottanut vain 9 prosenttia päästöistä, kun Yhdysvaltojen osuus on 29 ja EU:n 27 prosenttia.
Onko syntymässä uusi konflikti?
Usein väitetään, että globalisaatio on vahvistanut läntisiä arvoja maailmanlaajuisesti. Nuoren polven intialais-amerikkalainen tutkija Parag Khanna väittää kuitenkin, että todellisuudessa globalisaatio on vahvistanut ennen muuta muita "arvoja". "Länsi" on joutunut itse asiassa perääntymään, kun "itä" ja sen edustamat kovemmat arvot ovat vahvassa nousussa. Kyse ei ole enää kommunismin ja liberalismin välisestä itä-länsi-konfliktista, vaan enemmänkin "idän"- Aasian - ehdoilla tapahtuvasta yhteiskunnallisesta ja kansainvälispoliittisesta kehityksestä. "Lännen dominanssi maailman historiassa on päättynyt" ja meneillään on "valtava aasialaisten yhteiskuntien renessanssi", kuten intialainen Rahul Sharma tiivistää.
Amerikkalaistutkija Robert Kagan puolestaan näkee tämän muutoksen johtuvan siitä, että Aasiassa on vahvistunut kaksi autoritariaa,Venäjä ja Kiina, jotka ovat syventämässä sotilaallista yhteistyötä Shanghain sopimusliiton - "idän Naton" - kautta. Kagan väittääkin, että Putin ei pelkää Natoa sotilasliittona, vaan sen muassa etenevää demokratiaa.
Meneillään on siten pahimmoillaan uuden uhka-ajattelun syntyminen, joka nojaa idän ja lännen identifioitumiseen niiden erilaisista intresseistä ja valtalaskelmista käsin. Mutta toistaiseksi Venäjä ja Kiina harjoittavat erilaista diplomatiaa. Jälkimmäinen pyrkii Khannan mukaan solmimaan systemaattisesti "konsultatiivisia" yhteistyösuhteita kaikkialla maailmassa, etenkin raaka-aineita tuottavien valtioiden kanssa.
Venäjä pitäytyy perinteisessä reaalipolitiikassa, jossa se yhdistää energiavoimavarat poliittisiin vaikuttamismahdollisuuksiin. Molemmat valtiot kuitenkin lisäävät nopeasti sotilaallista voimaansa. Diplomatian rinnalla marssivat yhä suuremmat ja paremmin aseistetut sotilasosastot.
Syntyykö uusi kolminapainen järjestelmä
Useissa uusissa kansainvälisen järjestelmän arvioissa korostuu käsitys, että syntymässä on kolminapainen järjestelmä, jossa Kiina, EU ja Yhdysvallat sekä ovat yhteistyössä, mutta myös kilpailevat keskenään. Intia on tässä jonkinlainen jokeri, jonka roolin Mubbabani näkee tärkeäksi idän ja lännen välisenä sillanrakentajana.
Hieman kuin Suomi Euroopassa kylmän sodan aikana. Khanna korostaa puolestaan EU:n myönteistä, uudenlaista konsensukseen tähtäävää kansainvälistä roolia, kun taas Mabbubani arvostele EU:ta menneisyyden (imperiaalisten) haavekuvien elvyttämisestä. Kiinalais-amerikkalainen Amy Chua puolestaan pitää teoksessaan Day of Empire sekä Kiinaa että EU:ta Yhdysvaltojen päähaastajina ja uskoo monikeskisen järjestelmän syntyvän tuonnempana. Hän varoittaa Kiinan asevarustelusta ja päättelee, että 30-40 vuoden sisällä Kiina ohittaa sotilaallisessa voimassa Yhdysvallat, "mikä johtaisi uuteen kaksinapaisuuteen": itä-länsi-konfliktiin. EU:n kehityksen osalta Chua on kaksijakoinen. Toisaalta hän olettaa unionin laajentuvan jopa Afrikkaan ja Lähi-itään ja mahdollisesti "nielaisevan" Venäjänkin.
Mutta toisaalta Chua päättyy arvioon, että EU menettää suurvaltapelin myöhemmin kyvyttömyydessään uusiutua, etenkin blokeeraavan siirtolaispolitiikan seurauksena. Kansainvälistä järjestelmää koskevassa uudessa tutkimuskirjallisuudessa hahmottuva kuva EU:sta on yhä kaksijakoinen. Lissabonin sopimuksen voimaantulon kynnyksellä EU todellakin kaipaa kansainvälisen roolinsa ja tavoitteidensa selkiyttämistä. Muuten sen tekevät Euroopan ulkopuoliset voimat.
Kirjoittaja on suurlähettiläs YK:n yleiskokouksen puheenjohtajan esikunnassa. Hänen teoksensa Dangerous Peace on saanut viime aikoina kansainvälistä tunnustusta vuonna 1997 tehdystä kansainvälisen järjestelmän muutosennusteesta.
