Suomessa kuolee joka vuosi keskimäärin kaksitoista taaperoikäistä vauvaa ja lasta omien vanhempiensa pahoinpitelemänä. Lisäksi 300 lasta vammautuu pysyvästi.
Luvut ovat karmeita. Yleensä on kuviteltu, että koti ja omat vanhemmat ovat lapselle maailman turvallisin paikka. Suomessa lasten lyöminen ja voimatoimin rankaiseminen on jo pitkään ollut kiellettyä. Se ei myöskään enää vuosikymmeniin ole kuulunut kulttuuriimme.
Siksi onkin yllättävää, että meneillään olevan tutkimuksen mukaan Suomessa pahoinpideltiin 292 lasta hengiltä vuosina 1970-1994. Aiheesta valmistuu väitöstutkimus syksyllä.
Osa pikkulasten pahoinpitelyistä on silkkaa vanhempien väkivaltaisuutta mutta osa on myös ajattelemattomuutta. Pieni vauva kuolee tai vammautuu myös sellaisesta ravistelusta, jota ajattelematon aikuinen ei ehkä ennakkoon osaa ajatella vaaralliseksi.
Vanhempien väkivaltaisuutta ei pystytä seulomaan tai estämään ennakkotarkastuksin. Mutta silti yhteiskunnan ei pidä nostaa asian kanssa käsiä pystyyn.
Pikkuvauvojen väkivaltakuolemia voidaan vähentää määrätietoisella valistuksella. Neuvolat voisivat kertoa vielä nykyistä enemmän lasten hoitamisesta ja kovakouraisuuden vaaroista. Sen lisäksi tarvitaan myös yleistä valistamista.
Yhteiskunnalliset mainoskampanjat ja tietoiskut ovat viime vuosina vähentyneet. Vielä muutama vuosikymmen sitten yhteiskunta valisti sanomalehtimainoksin ja television tietoiskuin monista asioista. Nykyisessä, yksilöllisyyttä korostavassa yhteiskunta-ajattelussa nämä tietoiskut on nähty vanhanaikaisiksi.
Pikkulasten kuolemien ehkäisemisessä tietoiskut ja valistavat mainokset voivat olla tehokas keino. Koko yhteiskunta on herätettävä näkemään ongelman laajuus. Pikkulasten pahoinpitelyt ovat usein alkoholinkäytön yksi seuraus.
On kansallinen häpeä, että Suomessa joka kuukausi kuolee pieni lapsi omien vanhempien pahoinpitelemänä. Ja vammautumiset ovat koko elämän läpi jääviä merkkejä siitä, että isä ja äiti eivät ole olleet kypsiä lasten hoitamiseen.
Meidän suomalaisten on herättävä tähän ongelmaan. Ministerien ja hallituksen on syytä nostaa ongelma julkiseen keskusteluun, jotta sen vakavuus tunnustetaan. Sen jälkeen on pysyvien tekojen aika. Näkyvä ja massiivinen valtiollinen valistuskampanja on vähintä, mitä voimme tehdä.
