Rahoituksen määrästä ja vaillinaisesta avoimuudesta noussut kohu heijastuu puolueiden kunnallisvaalien suunnitteluun ja rahalähteiden aktiivisuuteen.
Keskusta luopuu kokonaan televisiomainonnasta sekä viihdejulkaisujen, myös iltapäivälehtien, käytöstä. Etenkin television mainonta on äärimmäisen kallista, "kilpavarustelun piiriin" kuuluvaa ja tulokset ovat epämääräisiä, puoluesihteeri tuntuu tuumaavaan.
Poliittinen mainonta keskittyy television ulkopuolisiin välineisiin useissa valtioissa, joskus jopa lain velvoittamana. Sanan ja sanomisen vapauden Suomessa ei ole haluttu asettaa rajoituksia, vaan puolueet ja ehdokkaat ovat itse harkinneet, millä tavoin he yltävät parhaaseen tulokseen. Puolueensa vaalipäällikkö, runsaasti alan kokemusta hankkinut Jarmo Korhonen päättelee television epätarkoituksenmukaiseksi, kun panostukset ja tuotot suhteutetaan.
Televisio on yhteiskunnallisen mainonnan areenana harvinaisen vaativa väline. Tämän tietää muun muassa Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö SAK, jonka eduskuntavaalien aikainen räväkkä mainos vei ilmeisesti sosiaalidemokraatit tappioon ja tätä reittiä oppositioon. Mainos miellettiin tyylittömäksi ja kansalaisia loukkaavaksi, myös heikkoa yhteistyön kykyä ilmentäväksi. Perin harva poliitikko on luonteva television mainoksessa, mutta painetun sanan sivuilla hän saattaa esiintyä omana itsenään ja tavoitteensa selkeästi ilmaisevana.
Suomessa tuskin edetään kieltämään televisio vaalien mainosvälineenä. Päätöksen punnitsee jokainen puolue ja ehdokas. Puoluejohdon esimerkki vaikuttaa epäilemättä kenttään ja valtuustoihin pyrkiviin yksilöihin.
Nimenomaan kunnallisvaaleissa television ja viihdejulkaisujen hylkääminen lienee lähes riskitöntä. Mainonnan painottaminen hyvän journalistisen tavan suosittuihin sanoma- ja paikallislehtiin on järkevää. Myös vakiintuneilla kaupunkilehdillä ovat vakaat lukijansa ja julkaisujen arvostus on viihdemedioita korkeampi.
Kun kunnalliset teesit ovat paikallisia, hyvinkin pieniin asioihin kantaa ottavia, lähimedioiden arvostaminen jauhaa ihanteellisen tuloksen. Mainonnalla ei silti saa kaikkea. Mainostajalla on oltava luotettavuutta ja uskottava, riittävän kouriintuntuva sanoma.
Vaalirahoituskeskustelu on ryöpsähdys, jossa ovat enimmäkseen elämöineet politiikan journalistit ja sensaatioilla suosiotaan hakevat mediat. Kansalaisten suuri enemmistö on seurannut käänteitä rauhallisena, ehkä hieman ymmällään, koska poliittisen mainonnan rahoittajia ei ole koskaan täysin avoimesti julkaistu sen paremmin Suomessa kuin muissa kiistattomissa ja vähäisen korruption kansanvalloissa.
Yhteiskunnallisen kampanjoinnin tukemisen saattaminen kyseenalaiseksi edistää muita kuin demokratian arvoja. Suomalaisen vaalimainonnan rahoituksessa ei ainakaan tähän mennessä ole todettu rikoksia, vaikka julkisuuden myllystä voisi toisin päätellä.
Vapaassa maassa on voitava mainostaa tai olla mainostamatta, on saatava tukea taloudellisesti kampanjoita tai olla niitä tukematta. Ja medialla on oikeus seurata, raportoida ja kommentoida tapahtumia. Asioista päättää viime kädessä eduskunta eivätkä irtonumeromyynnillä elävät julkaisut.
