YK:ssa on nykyisin 192 jäsenvaltiota, joista jokainen harjoittaa omanlaistaan ulkopolitiikkaa. Rauhan säilyttämiseksi valtiot joutuvat kuitenkin tinkimään eduistaan ja sovittelemaan tavoitteensa ottamalla huomioon myös muut. Näin ollen ulkopolitiikan perustalta voidaan löytää valtioiden toimintoja sääteleviä yhteisiä ja yhteistyöhön johtavia tekijöitä.
Tämän vastapainona vallitsee jatkuvasti epävarmuus siitä, että kaikki eivät mukaudu rauhan ylläpitämisen edellytyksenä oleviin pelisääntöihin. Minkään valtion ulkopolitiikkaa ei luoda tyhjiössä, vaan se nojautuu lähinnä historialliseen kokemukseen, yhteiskunnassa tuettuihin arvoihin sekä hyvin merkittävällä tavalla arvioihin turvallisuuskehityksestä.
Näiden lähtökohtien pohjalta valtiot eivät erotu toisistaan vain kokonsa, vaan myös monien muiden seikkojen seurauksena. Professori Klaus Törnudd puhuu yleispätevästi minkä tahansa valtion ulkopolitiikan muuttuvista ja pysyvistä "taustaelementeistä".
Suurten murrosten yhteydessä valtiot joutuvat arvioimaan poikkeuksellisen huolellisesti eteen tulleita haasteita. Pienet valtiot joutuvat yleensä lähinnä mukautumaan muutoksiin. Pahimmillaan ne ovat murroksen uhreja, kun suuremmat valtiot kamppailevat valta-asemista menestyksellisesti tukeutumalla voimaan yhteisten pelisääntöjen ollessa olemassa vain paperilla.
Ilmastomuutoksen aiheuttajia ovat suuret valtiot, mutta ensimmäisiä uhreja pienet Tyynen meren saarivaltiot. Elokuussa puhjennutta finanssikriisiä pyrkii ratkaisemaan lähinnä G20, eli parinkymmenen valtion etuoikeutettu "klubi". Tämän sanelee talousrealismi,koska näiden maiden yhteinen osuus maailmantaloudesta on ehkäpä lähes 90 prosenttia. Mutta samalla on kysytty, miten niiden 172 valtion edut turvataan, jotka ovat "klubin" ulkopuolella?
"Uutta järjestystä" ei ole näköpiirissä
Kylmän sodan kahtiajaon näennäisen vakaan järjestyksen päättäneestä Berliinin muurin murtumisesta 1989 käynnistyi murroskausi kansainvälisessä yhteisössä, jonka uudesta taitekohdasta finanssikriisi on todisteena. Kansainvälisessä yhteisössä ei ole ollut ennakoitavaa vakautta, puhumattakaan järjestyksestä.
Näin ennen muuta siksi, että globaali talousjärjestys, kuten globaalit finanssimarkkinat, toimivat eri tavalla kuin valtioiden muodostama poliittinen järjestelmä. Kansainvälinen yhteisö on ajautunut äärimmäisen vakavaan järjestelmäkriisiin, jonka korvautuminen "uudella järjestyksellä" on välttämätöntä, mutta ei näköpiirissä. Tämän seurauksena finanssikriisissä on poliittisia voittajia ja häviäjiä. Kyse on eräällä tavalla suursodasta "taloudellisin keinoin". Kiina on voinut jo ulosmitata merkittäviä etuja kriisin seurauksena Euroopan ja Yhdysvaltojen kustannuksella.
Yhdysvaltain presidentin John Quincy Adamsin vakuuttelulla saattaa olla yleisempää merkitystä: "Yhdysvaltain ulkopolitiikan linja ei muutu. Vain olosuhteet, joiden vallitessa tätä linjaa toteutetaan, muuttuvat".
Mitä tämä tarkoittaisi arvioitaessa Suomen ulkopolitiikkaa pahenevan kansainvälisen kriisin oloissa?
Tässä on syytä katsahtaa historiaan. Suomi on noudattanut itsenäisenä valtiona lähinnä eräänlaista pienvaltiopolitiikkaa. Tähän on kuulunut varovainen suhtautuminen täyteen liittoutumiseen, joka olisi merkinnyt jonkun suurvallan helmaan asettautumista.
Mutta samalla Suomen on ollut hakeuduttava lähelle suurvaltoja. Toisessa maailmansodassa Suomi oli taktisista syistä Saksan "kanssasotija", mutta ei liittolainen. Kylmässä sodassa Suomi oli YYA-sopimuksen seurauksena taktisista syistä Neuvostoliiton "kanssarauhantekijä", muttei liittolainen.
YK-jäsenyys oli monen mutkan takana
Suurvaltaliittoutumisen estämiseksi Suomen ulkopolitiikassa on panostettu monikeskiseen yhteistyöhön. On ajateltu, että tässä yhteistyössä syntyisi rakenteita, jotka eliminoisivat suurvaltojen uhkan. Tie laajaan kansainväliseen kanssakäymiseen oli kivinen. Suomen YK-jäsenyys oli ollut lisäksi monen mutkan takana. Vielä 1955 Britannian Washingtonin suurlähettiläs vastusti jäsenyyttä viittaamalla mahdollisuuteen, että Suomesta tulee Neuvostoliiton "viides kolonna" maailmanjärjestössä. Neuvostoliitto puolestaan vastusti Suomen jäsenyyttä hieman toisesta näkökulmasta: se pelkäsi YYA-sopimuksen merkityksen heikkenemistä maiden välisien suhteiden "kulmakivenä".
Paasikivi oli todennut Suomen ensimmäiselle YK-edustajalle, että mieluummin olisi nähnyt Suomen jäävän pois maailmanjärjestöstä. Porkkalan palautus ja Pohjoismaiden Neuvoston sekä YK:n jäsenyys 14.12.1955 muodostivat yhdessä diplomaattisen pakettiratkaisun sekä merkkipaalun Suomen kansainvälisen aseman kehittymisessä. Pakettiratkaisu onnistui, koska kansainvälinen yhteisö ajautui 1954-56 syvään murrokseen. Suomi ulosmittasi merkittäviä etuja tässä murroksessa.
Suomen ulkopolitiikka miellettiin puolueettomuuden kautta ennustettavaksi ja vakaaksi. Kylmässä sodassa Suomen puolueettomuuden saama kansainvälinen tunnustus ei noudattanut symmetriaa, eikä ollut siten "tasapainossa".
Tämä oli seurausta suomalais-neuvostoliittolaisesta "kanssarauhantekemisestä". Tätä Moskova tavoitteli eikä halunnut ehdoitta tunnustaa Suomen puolueettomuutta.
Lännessä "kanssarauhantekeminen" johti suomettumissyyttelyihin, vaikka Suomen puolueettomuus saikin osakseen sympatioita. Mutta eri asia on, oliko se kovin uskottavaa. Tärkeää oli, että suomalaiset siihen uskoivat.
Sotaa vastaan ja rauhan puolella
Kekkosen "kanssarauhantekemisen" oloissa harjoittaman puolueettomuuspolitiikan huipennus tapahtui Helsingissä kesällä 1975, kun valtiojohtajat allekirjoittivat ETYKiä koskevan päätösasiakirjan. Tämäkin tapahtuma tulee kytkeä myös meneillään olleeseen kansainväliseen murrokseen. Sosialistissa maissa talouskasvu oli pysähtynyt ja länsimaat ajautuneet öljykriisiin. Vihanpidon vastapainoksi tarvittiin yhteistyötä.
Kekkonen oli korostanut, että sodan ja rauhan asioissa Suomi ei ollut puolueeton: Suomi oli sotaa vastaan ja rauhan puolella. Vaikka tätä linjausta on tulkittu niin,että Suomi oli Neuvostoliiton "kanssarauhantekijä" Yhdysvaltojen "sotapolitiikkaa" vastaan, ei tulkinta tee oikeutta tosiasioille, kun politiikkaa arvioidaan useamman vuosikymmenen kehityksen näkökulmasta. ETYK oli lopulta kaikkea muuta kuin silta idän ja lännen välillä. ETYK avasi ihmisoikeuskeskustelun etenkin Itä-Euroopassa.
Neuvostoliiton valtion turvallisuuskomitean KGB:n päällikkö Juri Andropov oli oikeassa vastustaessaan ETYKiä pelätessään ihmisoikeuksien murentavan sosialismia. Saman logiikan mukaan Neuvostoliitolla oli perustelu vastustaa Suomen puolueettomuutta, koska se merkitsi siltaa, jonka kautta Suomen pelättiin kulkevan lännen puolelle. Itävallan puolueettomuus oli hyväksyttävää Kremlissä, mutta Suomen ei.
Vielä 1986 neuvostojohto ylisti Ruotsin puolueettomuutta,mutta oli varauksellinen antamaan saman arvion Suomen puolueettomuudesta.
Neuvostoliiton presidentin Mikhail Gorbatshovin valtiovierailun yhteydessä lokakuussa 1989 naapurimaan presidentti vasta vahvisti, että Suomi on "puolueeton pohjoismaa". Tällöin kansainvälinen järjestelmä oli jo murroksessa ja puolueettomuuden merkitys Suomenkin kannalta osin marginalisoitumassa.
Ulkopolitiikkaa "uusissa oloissa"
Suomen jäsenyys EY:ssä ei olisi toteutunut ilman Berliinin muurin murtumista. Murrosta hyödyntäen Suomi liikkui, vaikka politiikan välineitä ei juuri vaihdettu: EY-jäsenyysneuvottelujen yhteydessä Suomi määritteli asemansa ja linjansa uudelleen. Muotoiluksi tuli, että uudessakin Euroopassa säilyi Suomen puolueettomuuden ydin, sotilaallinen liittoutumattomuus ja itsenäinen uskottava puolustus. Jäsenyysneuvottelujen kuluessa jotkut jäsenmaat vaativat, että Suomen on luovuttava puolueettomuudestaan kokonaan. Ne kuitenkin perääntyivät todetessaan, että tämän vaatimuksen toteuttaminen edellyttäisi unionin muuttamista liittokunnaksi sotilaallisine turvatakuineen.
Puolueettomuus oli kylmässä sodassa jossain määrin Suomen itsenäisyyden symboli. Luovuttuaan Euroopan murroksen seurauksena perinteisestä puolueettomuudestaan EU:ssa Suomi vahvisti tällä tavoin kuitenkin itsenäisyyttään. Se oli nyt niissä pöydissä, joissa päätettiin Euroopan ja Suomen tulevaisuudesta. EU:n solidaarisuusvelvoite ei yksiselitteisesti ulotu puolustuspolitiikkaan. Näin ei ole olemassa yhteistä EU- pöytää, jossa päätettäisiin Suomen sotilaallisesta turvallisuudesta.
Toistaiseksi itsenäinen puolustus säilyy itsenäisyyden viimeisenä tukipilarina. Kansainvälinen murros luo kuitenkin uusia haasteita ja EU:n jäsenenä Suomen ulkopolitiikkaa toteutetaan siten "uusissa oloissa".
Monet uusimmista ja vaarallisimmista haasteista voidaan ratkaista vain laajalla kansainvälisellä yhteistyöllä. Tällaisessa yhteistyössä EU:n jäsenenä Suomen ei enää tarvitse harjoittaa pelkästään pienvaltiopolitiikkaa.
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, joka toimii YK:n yleiskokouksen puheenjohtajan erityisneuvonantajana. Hän on kansainvälisten suhteiden dosentti Helsingin yliopistossa ja valmisteli hallituksen turvallisuuspoliittisen arvion Suomen mahdollisuuksista liittyä EY:hyn 1991-92.
