Säilyttäjää hirvittää konmari-intoilu

Karkeasti ottaen on olemassa kahdenlaisia ihmisiä: toiset ovat tavaroiden säilyttäjiä ja toiset ovat nopeita kierrättäjiä.

Jälkimmäisiä kutsutaan nykyään konmarittajiksi japanilaisen Marie Kondon käynnistämän kodin järjestelyintoilun myötä. Konmarittamisessa jokaista tavaraa tai vaatetta arvioidaan kysymällä itseltä, tuottaako tämä esine minulle iloa. Jos vastaus on ei, tavara on laitettava kiertoon.

Kun säilyttäjä ryhtyy konmaritukseen, vastaa hän itselle esittämäänsä kysymykseen lähes aina myöntävästi: esine tai vaate tuottaa iloa pelkällä olemassaolollaan vaikka ei sitä nyt käyttäisikään. Usein säilyttämispäätöksessä kyse on muistoista mutta myös potentiaalisen käytön mahdollisuudesta. Säilyttäjä tuntee iloa, kun hän löytää varastosta jo unohtamansa esineen tai vaatteen, jolle löytää jälleen käyttöä.

– Ei tätä voi hävittää, tämä on käyttötavaraa, sanoi myös isäni vuosikymmeniä sitten, kun isosiskot ja minä siivosimme aittoja. Tarmokkaaksi naamioidussa siivousotteessani kyse oli enemmänkin isosiskojen luomasta ympäristön paineesta kuin sisäisestä konmaristani. Tunnustan: olen säilyttäjä.

Pisimmälle menevät ne säilyttäjät, jotka pyrkivät hallitsemaan myös lähipiiriään. He saattavat määrätä, että iäkkään sukulaisen jaetusta jäämistöstä kukaan ei saa kierrättää mitään. Kaikki on säilytettävä. Mutta miten? Jokaisella on omiakin tavaroita riittämiin. Sukusovun nimissä joku voi päätyä kierrättämään omia kamojaan tehdäkseen tilaa perityille.

Meidän säilyttäjien on nykyisessä tavarapaljoudessa kovetettava itsemme ja muistutettava kohtuullisuuden keskitiestä. Luopumisen tuskaa on opiskeltava ja opittava.

Kierrättämisessä ei silti kannata sortua äkkivääriin päätöksiin – ne ovat konmarittajia varten. Äkkiväärä eli myöhemmin kaduttava ratkaisu syntyy tyypillisimmillään silloin, kun ryhtyy – liian – päättäväisesti latomaan tavaraa jätesäkkiin.

Ehkä paras luopumisen tapa on kirppari, jossa on itse myyjänä paikalla. Säilyttäjälle tulee hyvä mieli, kun hän tietää, että joku ihan oikeasti haluaa tämän esineen tai vaatteen. Tämän sain itse todeta viime lauantaina Keskisuomalaisen kirpparitapahtumassa, jonne kierrätysintoiset sisareni minut houkuttelivat.

Kaltaiseni säilyttäjä ilahtuu, kun myyty vaate jatkaa uutta elämäänsä heti eikä jää ullakolle odottamaan uutta tulemistaan. Epäilijöille tiedoksi: ullakoltani on vaatteita oikeasti myös palautunut takaisin käyttööni.

– Mikä on tämän turkin tarina? kysyi ostaja lauantain kirpparilla.

Mieheni tädin turkki oli päätynyt haltuuni mutkikkaiden vaiheiden jälkeen, mutta minulla ei ollut turkille käyttöä. Tiesin kertoa, että turkki oli kuulunut 1900-luvun alussa syntyneelle ompelijalle, joka eli sinkkuna sisarensa kanssa Etelä-Suomessa. Ihailimme käsin tehdyn turkin yksityiskohtia – todennäköisesti täti oli sen itse ommellut.

Kaupat tehtiin. Säilyttäjä minussa iloitsi, että mieheni tädin turkki sai uuden alun.

Kirjoittaja on pääkirjoitustoimittaja.

Uusimmat

Nimellä

Ongelma tarjolla joka ratkaisuun

Kolumni: Vain valtio voi enää pelastaa STT:n

Putin on menettänyt parhaat valttinsa

Tanssin aika on tihentynyt hetki

Trumpille YK tuntuu kelpaavan työkaluna

Kun kieli elää, syntyy kiihkoa ja kiittelyä

Ammattikoululaiset jätettiin heitteille

Vaalijärjestelmä on vakauttanut Saksaa

Maria Lundin riemukas vastaveto Vartiaiselle

Suomen metsissä on varaa taivutella

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.