Kolumni: Kohta kaikille paljastuu, että olen huijari

Ensi töikseni halusin ryömiä catering-pöydän alle ja pysyä siellä, kirjoittaa Anna Dahlman.

Kaverit ilmoittivat minut ohjaajaksi Siskonpetiin. Itse en olisi sellaista uskaltanut edes ehdottaa, enhän minä ole mikään oikea ohjaaja. Mutta tämä oli näyttelijöiden toive.

Kun saavuin kuvauksiin, halusin ensi töikseni ryömiä catering-pöydän alle ja pysyä siellä. 25 ihmistä odotti, että minä, huijari, johtaisin heitä. Nämä ihmiset olivat ammattilaisia. He olivat työskennelleet ihan oikeiden ohjaajien kanssa. Siinä hetkessä minulle oli selvää, että nyt se sitten tapahtuu. Jään kiinni ja kaikille paljastuu, että en osaa yhtään mitään.

Huijarisyndroomasta kärsivät erityisesti lahjakkaat nuoret naiset, kerrotaan Maria Petterssonin Yle Puheelle aiheesta tekemässä ohjelmassa. Näitä johtajia, tutkijoita, poliitikkoja tai taiteilijoita yhdistää ammatillisen menestyksen lisäksi tunne siitä, että onnistumiset ovat tapahtuneet heille vahingossa tai huijaamalla ja että kohta se paljastuu kaikille.

Osan kohdalla huijarisyndrooma johtaa alisuorittamiseen ja jopa töistä kieltäytymiseen. Mieletöntä potentiaalia valuu hukkaan, koska pätevät naiset eivät saa sisäistä vihapuhujaansa vaikenemaan.

Teen työtä, jossa sukupuoleni on jatkuvasti esillä. Monet tuntuvat olevan sitä mieltä, että olen puhtaasti naiseuteni takia epäpätevä tekemään työtäni. Miksi muuten toimittajien yleisin kysymys olisi ”voiko nainen olla hauska”?

Ottamatta sen enempää kantaa kysymykseen (no onhan se vähän hupsu), voin todeta, että ymmärrän sen. Naisille riittää aina epäilijöitä, väheksyjiä ja neuvojia. Alalla kuin alalla.

Mutta jos naiset itse estävät oman nousunsa loistoon, se tuntuu erityisen pahalta ja erityisen turhalta.

Mikä olisi pahin mahdollinen kauhuskenaario? Ehkä se, että kuvani olisi Suomen suurimman lehden kannessa otsikolla ”Suomalaisen tv-viihteen alennustilan kasvot – lue, kuinka hän huijasi kaikkia”. Tämä ajatusleikki tuo tietynlaista rauhaa, otsikot unohtuvat.

Enemmän kuitenkin toivon itselleni ja muille huijarisyndroomaisille lempeitä epäonnistumisen kokemuksia. Näitä olen päättänyt tavoitella sanomalla kaikkiin uusiin työhaasteisiin kyllä, vaikka jokainen soluni huutaisi ”hullu, kieltäydy”.

Miten sitten selvisin siitä kuvauspäivästä? Sillä, että sanoin ääneen pahimman pelkoni. Kerroin koko kuvausryhmälle, etten ole koskaan tehnyt tätä, enkä oikein osaa. Voisitteko te, ammattilaiset, auttaa?

Ja ette ikinä arvaa. He auttoivat, kannustivat, ylittivät itsensä ja saivat minutkin tekemään niin. Samalla oivalsin, että minulle ohjaaminen tarkoittaa sitä, että saa ihmiset ympärillään loistamaan.

Kolumnisti on käsikirjoittaja ja ohjaaja.