Kolumni: Keskisalosta Stenmarkin kautta korishuumaan

Urheilutoimittaja Tommi Roimela liikuttui kyyneliin katsoessaan estejuoksija Jukka Keskisalon vuoden 2006 EM-kultajuoksua.

Katsoin äskettäin Jukka Keskisalon EM-kultajuoksun päätöskilometrin. Liikutuin kyyneliin.

Ei hätää, en ole seonnut lopullisesti. Olen katsonut juoksun monta kertaa ennenkin. Ja liikuttunut.

Tällä kertaa juoksu herätti huikean tunnekokemuksen lisäksi ajatuksia. Aloin pohtia urheilun merkitystä itselleni. Yritin pohtia sitä ihan syvällisesti, mutta yläkerran kapasiteetti tuli vastaan.

Ei minusta syvälliseksi taida olla.

Ensin aloin kerrata muistoja lapsuudesta. Ajasta ennen kouluikää muistan lähinnä Stenmarkin laskut ja Borgin pelit. Ensimmäisen kouluvuoden matkoista sen, kun juoksin kotiin leikkien yhtä aikaa maratoonari Robert de Castellaa ja selostaja Juha Jokista. Aika hämärät ovat muistot ja opit myös myöhemmiltä kouluajoilta, mutta onneksi sentään Harri Kirvesniemen ja Pål Gunnar Mikkelsplassin sekuntitaistelu on tallentunut ikiajoiksi muistilokeroihin.

Näissä unelmissani aluksi jopa hieman huolestuin. Miksi muistan elämäni varrelta urheiluun liittyvät asiat erinomaisen hyvin, mutta en esimerkiksi sitä, millaisia ovat olleet syntymäpäiväjuhlani? Tai millaiselta näytti ensimmäisessä koululuokassani? Olenko ollut jotenkin outo? Epänormaali?

Vastaus viimeisiin kysymyksiin on epäilemättä myönteinen, mutta sitten ymmärsin, että se ei ole tässä asiassa kovinkaan olennaista. Aika usein monet pohtivat, onko urheilu sen arvoista, että siihen kannattaa panostaa euroakaan rahaa. Omaa elämää kelatessani minun on helppoa todeta, että tietenkin on. Ja vaikka olenkin friikki, uskon ja oikeastaan tiedän, että monet muut jakavat vastaavia kokemuksia. Esimerkiksi Keskisalon kultajuoksu on jättänyt jälkensä useisiin urheilijasydämiin.

Erittäin monelle urheilu on tärkeää ja opettavaista. Urheilun kautta koetaan suuria tunteita.

Itse asiassa urheilu on elämää.

Nykyisin olen futisfatsi ja aika monen muunkin lajin harrastajan isä. Ja onneksi olen, sillä huippu-urheilun seuraamisesta on tullut työtä, ja se sykähdyttää aivan liian harvoin.

Siihen ongelmaan ei lasten liikuntaa seuratessa ikinä törmää. Lasten hymyt, iloiset kiljahdukset, aidot heittäytymiset, onnelliset hengästymiset ja itsensä voittamiset saavat katsojan sydämen sykkyrälle niin harjoituksissa, peleissä kuin kilpailuissa.

Oman urheiluvuoteni kohokohta taitaa Iivo Niskasen hyvästä yrityksestä huolimatta olla se, kun alle 6-vuotias poikani uskaltautui suunnistusseuran omissa mestaruuskilpailuissa yksin metsään, josta hän palasi lähes tunnin vaelluksen jälkeen kaikkien hurjasti kannustamana maaliin. Ja tuli sieltä täydellisen onnellisena ja suu mustikoista mustana.

Ja taisipa siinä pojan kuntokin parantua.

Viime viikolla Suomi eli koripallohuumaa. Luonnollisesti huuma löysi meillekin.

Markkanen ja Koponen pelasivat telkkarissa, ja samaan aikaan meillä olohuoneessa leikkikoripallo lensi komeassa kaaressa koriin, joka oli tehty ottamalla Hevisaurus-rummuista kansi pois. Harvoin olen nähnyt omissa lapsissani niin paljon itseäni. Lapsuuden flashbackit toivat mieleen sukkapallon ja korina toimineen koristekirnun. Leikin muuten aika usein Gerald Leetä, sitä senioria.

Jotenkin tuntuu, että elämäni kulkee jatkossakin aika pitkälle urheilun kautta.

Se on hyvä.