Kolumni: Rauha nyt

On helppo sivaltaa ajattelematta, miltä sivallettavasta tuntuu, kirjoittaa Ilkka Kulmala.

Kaiken tämän päälle oli avattava Kölnin tuomiokirkon ovi.

Tiedätte torneiltaan 157 metrin korkuisen Domen: jylhä katolilainen katedraali, joka sijaitsee Hauptbahnhofin, Kölsch-oluita kuohuttavien kuppiloiden ja runsastavarakortteleiden puristuksessa. Jeesus vihastuisi paikalle osuessaan.

Mutta Tuomiokirkon sisällä on rauha. Levollisuus rajaa markkinat – ja jääkiekon.

Sitä nyt hainkin.

Mestari Gerhardin suunnittelema Hohe Domkirche St. Peter und Maria on sensaatio, ilman, että sensaatiota on tarve kenenkään julistaa. Kirkon sisätilat ovat klikki- ja someraivovapaata aluetta.

Siellä ei kukaan verissäpäin kilpaile nopeudesta, suurentelusta, kärjekkyydestä ja vihaviesteistä.

Sillä onhan tämä mennyt ympäri.

Jääkiekon MM-turnaus on Suomessa paisutettu foorumi, joka on eri väylien kautta vapaata metsästysmaata ja kakofonista hydeparkia. Kuka tahansa voi purkaa pahaa oloaan ja kyllästymistään.

Väyliä olla nimettömyyden suojissa ilkeä tai vaihtoehtoisesti ylistävä löytyy nettiviidakoksi asti.

Eikä siinä mitään. Sanomisen vapaus on demokratian perusarvo. Sitä tulee huolella vaalia.

Yhtä asiaa vain on vaikea ymmärtää. Miksi kilvoitella pääasiassa vihalla eikä ajatuksilla?

Enkä sano, että perinteinen mediakaan lätkäleikissä kunniamaininta ansaitsee. Heti tilaisuuden tullen rouhitaan, parjataan, erotetaan ja revitään, koska kaikki kilpailijatkin rouhivat, parjaavat, erottavat ja repivät.

Aika sopulimaisen huono perustelu.

Tuomiokirkossa on sunnuntaimessu.

Sitä kuuntelematta perkaan moralistina – vieläpä kelvottomana kaksinaissellaisena – mennyttä kaksiviikkoista. Mitä oikeastaan on tapahtunut? Ei mitään ihmeellistä. Kyllä, kiehtovia pikkusaagoja on saatu, samoin jännitystä ja miniyllätyksiä. Mutta iso kuva? Eikö se ole aika lailla tavanomainen ja johdonmukainen?

Suomen jääkiekkomaajoukkue, joka tottelee nimeä Leijonat, ei ollut materiaaliltaan erityisen hyvä, mutta sisäiseltä koheesioltaan sentään lujanoloinen. Pelaajat tekivät, minkä pystyivät – ja mihin he omasivat luontaiset edellytykset.

Mutta ei kai tuota nyt kovin suurena pommina voinut pitää, että Kanada, Ruotsi ja Venäjä olivat paljon parempia.

Voisiko vähän rauhoittua ja heivata?

Tiedän, että ei. Tätä tämä tulee olemaan: yhä vain kuumempaa ylisaunomista niin urheilussa kuin muillakin elämisen alueilla. Viileä analyysi jää hullulla nopeudella raastavan raudan teriin.

Sitä vain tulee joskus miettineeksi löylyn lyömiä ihmisiä. Toki allekirjoitan kritiikin – vaikkapa Lauri Marjamäkeä kohtaan. Pitääkin tivata ja keskustella hänen asemastaan ja suhteistaan NHL-pelaajiin. Mutta itsetarkoituksellinen perseelle potkiminen ei nappaa.

Ymmärrän, kun Leijonien luotsi sanoo, ettei ole seitsemään viikkoon seurannut mediaa. Tosin en usko häntä Ja sehän tässä juuri hirvittää.

On helppo sivaltaa ajattelematta, miltä sivallettavasta tuntuu.

Domen keskilavalla huomaan häpeäkseni hyräileväni kutkuttavan naiivia Haloo Helsinkiä.

”Rauha nyt, tää maailma on vihaan kyllästynyt.”

Jospa joskus.

Heikkilä & Kulmala: Vain osa pystyi pelaamaan voittavaa jääkiekkoa - "Taidot eivät riitä"

Nuorisotähdet nousivat MM-kisojen eliittiin - "Tänäänkin kentän paras"

Isot pojat olivat isoja poikia - "Nuoria jolppejahan tässä vielä ollaan"