Elämä piti opetella uudestaan

Ex-jääkiekkoilija Tommi Kovanen, 41, on nykyinen eläkeläinen. Hänen rohkea puheenvuoronsa antaa perspektiiviä keskusteluun päähän kohdistuvista taklauksista.

Olen entinen jääkiekkoilija, pelasin 14 kaudessa 546 liigaottelua. Rakastin jääkiekkoa, rakastan vieläkin.

Tällä hetkellä olen 41-vuotias eläkeläinen, käyn kuntoutuksessa ja testattavana helsinkiläisessä Invalidiliiton Validia-kuntoutuskeskuksessa ja opettelen uutta arkea. Takana on kamalin jakso elämässäni. Se kesti kolme vuotta. Alkuun en ymmärtänyt tilaani, enkä suostunut ajatukseen, että minulla on vaikea päävamma.

Pystyn elämään normaalia arkea, mutta se pitää sisällään tietyt lainalaisuudet. Aivojen toiminta vaikuttaa vireystilaan. On asioita, joita en saa, pysty enkä jaksa tehdä. Eräs neurologi antoi neuvon, että jos sinulla on jokin homma, jonka olet aikaisemmin tehnyt päivässä, varaudu nyt kolmeen päivään.

Toivon, että pystyn tulevaisuudessa tekemään jotain työtä. Tällä hetkellä siihen ei kuitenkaan kannata eikä voi suunnata ajatuksia, vaan on keskityttävä löytämään oikea väylä itselleen. Ottaa aikansa, että oppii elämään uudestaan.

Vastaanotin törkeän päähän kohdistuneen taklauksen 26.1. 2013 liigaottelussa Lukko–Blues. Pelasin Lukossa, Bluesin Tommi Huhtala taklasi minut vasten kovaa pleksiä, kohdassa, jossa pleksin takana oli rautavahvike. Taustalla oli jo ennestään iskuja päähän.

Minulta meni kylkiluita ja leukaluut paskaksi. Leuka piti raudoittaa. Myös aivotärähdys diagnosoitiin, mutta ensin en ajatellut sitä lainkaan. Keskityin siihen, että pystyin nielemään ja puhumaan.

Kun näkyvät vammat oli saatu hoidettua, yritin keväällä paluuta kaukaloon. Aloin huomata, että kaikki ei ole kunnossa. Kun poljin pyörää, taju meni kankaalle. Huilasin ja yritin uudestaan.

Lukko kukisti Jokerit playoff-sarjassa ja ajattelin, että minun on päästävä mukaan. Kävin kerran lääkärin luvalla jäällä. Luisteltuani muutaman minuutin yksin löysin itseni makaamasta pukukopin eteisen lattialta. Silloin tajusin, että, ei hitto, nyt on käynyt vähän pahemmin.

Kesällä yritin vielä treenata. Samaan aikaan aivotoimintaa alettiin testata enemmän. Lokakuussa tuli tieto, että se oli siinä. Ei enää jääkiekkoa. Olin saanut liian pahoja aksoni-vaurioita, piuhoja oli mennyt poikki.

Muistan sen hetken. Istuin autossa, ja luin lääkärin antamia papereita, joihin ”tuomio” oli kirjoitettu. Olin sumussa. Ajattelin, että se en ole minä, josta näissä papereissa puhutaan.

Yritin elää normaalisti, jotenkin siten että ”eihän tässä mitään”. Mutta olo vain huononi. Siinä meni niinkuin kaikki päin helvettiä. Sairaalakin tuli tutuksi. Aloin olla lopussa.

En tiedostanut tai hyväksynyt oireita. Väsyin jatkuvasti ja kävin ylikierroksilla. Yleensä kun miestä väsyttää, kahvi auttaa. Tähän väsymykseen ei auttanut. Jouduin kierteeseen, olin hukassa kaiken kanssa. Olin vähän kuin maratonjuoksija, jolta lähtee jalka, mutta joka yrittää vain jatkaa juoksemista. Hakkasin päätä seinään, koska pettymys oli niin suuri. Halusin olla kuten ennenkin.

Olin 38-vuotias, ja unelmoinut jo siitä, kuinka ihanaa on jääkiekon jälkeinen elämä.

Oli siis lokakuu 2013, kun lääkäri antoi tiedon päävammasta. Minulle tieto, ymmärrys, tuli vasta puolitoista vuotta sitten. Vasta silloin hyväksyin sen. Kun jysähtää pohjalle, tulee lopulta seinä vastaan.

Lääkäri sanoi, että tässä sinulle on loppuelämän ystävä. Jos sen kanssa aiot elää, kannattaa tutustua siihen. Siitä se lähti. Riisuin elämästä kaiken ja aloin keskittyä kuuntelemaan itseäni. Toipuminen käynnistyi pienin palasin. Kaikki kiire lähti pois.

Nyt kun tiedän, mitä jaksan ja mihin olen kykeneväinen, arki sujuu. Elämä on tasaista ja olen onnellinen. Minulla on uusi avopuoliso Jenny Rostain ja edellisestä liitosta 3,5-vuotias poika nimeltään Valo. Kun nyt ymmärrän itse tilanteeni, pystyn sen sanomaan ympärillekin. Kun pitää mennä lepäämään, uskallan kertoa väsymyksestäni.

En ole vihainen jääkiekolle. Olen ylpeä urastani, se oli erilainen, mutta minun urani. Miksi olisin katkera Huhtalallekaan? Alkuun oli kaikenlaisia tunteita, mutta kaukalossa on tapahtunut pahempiakin juttuja ja niistä on selvitty. Minulle nyt kävi näin. Tietysti Huhtala olisi voinut jättää taklaamatta.

Soitin hänelle pari vuotta sitten. Se oli rehellistä puhetta molemmin puolin, sisällöstä en halua sanoa sen enempää.

Missä laji on menossa? Päähän kohdistuneita taklauksia on nähty tänäkin syksynä paljon. Kaikki syyttelevät toisiaan. Liigan pitäisi tehdä jotain, pelaajayhdistyksen pitäisi tehdä, valmentajien, pelaajien... Kenen syy on, että näitä sattuu?

Vähän kuin ampuisi haulikolla pellolla. Leimaavaa keskustelulle on, että puhutaan pelaajien kunnioittamisesta. Tiettyyn pisteeseen asti sitä on. Mutta sitten, kun katsoo näitä, mitä nytkin on sattunut, puheet kunnioittamisesta ovat enää sanahelinää. Siellä on tapauksia, joissa kunnioitusta ei ole. Kyllä pelaaja itse tietää, mitä on tehnyt tahallaan.

Ihmisluonto on sellainen Jos sinulle suvaitaan jokin teko, etkä saa siitä näpeillesi, tiukassa tilanteessa saatat toimia väärin. Rangaistukset ovat lieviä. Jos vedät joltain tajun, saatat saada kolmen ottelun pannan. Se on aika vähän. Minulla ei ole ratkaisua. Tuskin iskuja saadaan koskaan kokonaan pois. Vahinkoja sattuu, vauhti kasvaa ja kilpailu kovenee. Ihminen on sellainen, että kun kilpailu kovenee, valinnat ovat joskus huonoja.

Helposti vedotaan siihen, että jääkiekossa pitää olla kovia ja reiluja taklauksia, ja ne jäävät pois, jos aletaan varoa. Eivät jää. Puhutaan kahdesta aivan eri asiasta. Reilut taklaukset kuuluvat lajiin. Taklattuna on mahtava ilmat pihalla kaivella kamoja nurkista.

Hienoimmat hetkeni jääkiekkoilijana? En halua erotella mitään hetkiä. Siellä tapahtui niin paljon kaikkea huimaa, siellä oli loistavia ihmisiä ja hienoja kohtaamisia. Sain pelata pelini, minulle riittävästi.

Nyt minulla on paljon ajatuksia ja suunnitelmia, mutta ei aikamääreitä. Olen tehnyt itseni kanssa päätöksen, että kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu rauhassa. Nautin kaikista näistä päivistä ja hetkistä turbulenssin jälkeen. Nautin esimerkiksi tästä päivästä Jyväskylässä.”

Tommi Kovanen kertoi tarinansa Ilkka Kulmalalle Jyväskylässä 18.10. ennen JYP–Lukko-ottelua.