Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
16.08.2010 21:00
Maalaus puhdistaa mielen
Hannu Castrén
Virpi Lehto
Ehkä näin
Galleria Kivipankissa 29.8. saakka
On jo lähes kymmenen vuotta siitä, kun Virpi Lehto kuvaili minulle pitkässä haastattelussa maalaamistaan. Olennaisimman luonnehdintaan ei mennyt silti montaa sekuntia, mutta se jäi lähtemättömästi mieleen. Hän sanoi, että aiheesta riippumatta maalaaminen johtaa häneen itseensä.
Kaikki minuuden ulkopuolella oleva peittyy maalaamisen aikana turhana uuden maalikerroksen alle. Ehkäpä kaukaa lähteminen tuo tekemiseen tarpeellista löytämisen vaivaa, joka sitten tihentää valmiin teoksen dramatiikkaa. Elämäkään ei ole suoraviivaista.
Haastattelussa hän nimesi koko silloisen tuotantonsa eräänlaisiksi omakuviksi. Kivipankin avajaisissa ajatus omakuvasta alkoi ohjata katsomista kuin ainoa oikea kompassisuunta.
Näyttelyn yhteydessä taiteilija ilmaisee, että hän käyttää siekailematta itsensä lisäksi myös läheisiään maalaustensa sytykkeenä. Läheiset inspiroivat ja lahjottelevat aiheita eivätkä itse tiedä muusan roolistaan mitään. Virpi Lehto näyttäisi toimivan suhteessa ympäristöönsä ja itseensä kuin hänellä olisi emotionaalinen kamera, jossa on intohimo laukaisijana.
Yleensä käy niin, että jos kirjailija käyttää teoksessaan minäkertojaa, häneltä aina kysytään, kuinka paljon mukana on häntä itseään. Kysyjä ei tarkoita silloin kirjoittamisen tyyliä vaan tarinan juonta. Ainakin kuvataiteessa juuri tyylin välityksellä taiteilija on henkilökohtaisimmillaan tai muuten hän toistaa pelkkiä ulkokohtaisuuksia tai trendejä. Tässä pätee mainiosti 1700-luvulla eläneen kirjailijan ja hovimiehen Buffonin lausahdus: tyyli on ihminen itse.
Avajaisissa tekee mieli tehdä seurapiiritoimittajamainen rinnastus. Taiteilijan pukeutumista hehkuttavat nimittäin samat punaiset, jotka kertautuvat ala- ja yläkerran kymmenissä maalauksissa. Hän on kuin taulustaan avajaisvieraita kättelemään laskeutunut figuuri. Kuviensa näköinen.
Voimakas kolorismi ja koloristiset kontrastit ovat Virpi Lehdon maalauksille ominaisia. Yhtä paljon kuin väriä hänen työskentelynsä vaatii tyylillistä ammentamista taiteen traditiosta kuten symbolismista, ekspressionismista, jopa prerafaeliittien tai vaikkapa Wieniläisen Secession-ryhmän taiteesta. Varsinaisessa tekemisen prosessissa, itse ilmaisussa, kaikki sekoittuu keskenään ja osaksi taiteilijan yhä omintakeisempaa tyyliä.
Ilmaisun vaihe merkitsee Lehdolle ilmiselvästi viipyilemätöntä nyt-hetkeä. Sitä todistavat myös käytetyt tekniikat: vesiväri, tussi, pastellit ja värikynät. Värikyniä lukuun ottamatta niistä jokainen mahdollistaa aikailemattoman työskentelyrytmin. Kun tutkii eri tekniikoiden vaihtelua kuvan pinnassa, huomaa samalla, mistä teosten ilmaisulliset rytmivaihdokset ovat syntyneet. Spontaani tauottuu harkintaan, mutta vain silmäyksen verran ja antautuu sitten sattumalle.
Mielessä oleva karkaa, tunne vesittyy ja intohimo haihtuu, jos liikaa viipyilee.
Viime aikojen työskentely Onerva-produktiossa tanssijoiden kanssa, missä Lehdon maalaaminen on osa esitystä samalla kun hän maalaa tanssia eräänlaisena aistien kirjurina, näyttäisi vaikuttaneen myös suurten maalausten ilmeeseen.
Taiteilija rinnastaa maalaamisensa mielen puhdistautumiseen: "Silloin kun joku asia painaa mieltäni, en pääse siitä eroon ennen kuin olen maalannut sen pois ja puhdistanut mieleni." Kaksoismerkityksen sisältävä näyttelyn otsikko ehkä viittaa ilmiselvästi tällaisen visuaalisen purkautumisen viimeiseen vaiheeseen, kun taiteilija heijastaa valmiin teoksen itseensä. Samaan lausahdukseen voi luonnollisesti päätyä myös taideteosten kokija taideteosten määrittelijästä puhumattakaan.