Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
21.10.2011 20:17
Mie sanon suohraan
Pauliina Siekkinen
Jyväskylän kaupunginteatteri
Mie sanon suohraan
Ensi-ilta pienellä näyttämöllä 20.10.2011
Rosa Liksomin tekstit ovat tarinoita sielun kaamoksesta. Tarinoissa nukkavieru elämä valaistaan rehevällä murteella ja pikkutarkoilla havainnoilla. Päähenkilöitä ovat naiset, jotka ottavat tavallistakin tavallisemman elämänsä kertaheitolla haltuunsa. Liksom saa uuvuttavan arjen kuulostamaan mielenkiintoiselta ja jännittävältä, traagisen ja vihlovan yksinäisyyden näyttämään huumorintäyteiseltä ja värikkäältä.
Ohjaaja-dramaturgi Hannele Ruotsalo ja näyttelijä Maritta Viitamäki ovat tarttuneet Mie sanon suohraan -esityksessä Liksomin hersyviin teksteihin jo toistamiseen, edellinen oli Napakymphimatka Lempäälään, eikä ihme, tekstit solahtavat Viitamäen suuhun mainiosti.
Tulppa auki
Lavastuksen karu ja yksinkertainen lautaseinä, sen raoista lankeava valo ja haikea musiikki luovat kauniin ja surumielisen viehättävän interiöörin. Se on kuva yksinäisten sielujen asuttamista syrjäisistä torpista, autioituvan mielen maisema.
Viitamäki juoksuttaa tähän maisemaan vuolaasti ja pursuen pohjoisen murretta puhuvia vaimoihmisiä, joilta on pitkällisen vaikenemisen tulppa auennut. Naisten puhe on silkkaa konkretiaa, he eivät puhu tunteistaan eivätkä selittele, vaan avaavat nyrjähtäneen elämänsä, tai elämänsä nyrjähdyskohdan, terävästi ja yksityiskohtaisen tarkasti. Tästä syntyy esitystä kantava hurmaava lakonia, joka puree yleisöön kaikessa suorasukaisuudessaan ja sievistelemättömyydessään.
Ohjaajan ratkaisu vaihtaa monologista toiseen aina pimeyden kautta, jolloin näyttelijä vaihtaa hieman rekvisiittaa, on aika mielenkiinnoton ja vie turhan paljon näyttelijää perinteisen kuvittamisen tielle. Mielenkiintoiset persoonat eivät syty elämään aivan munaskuita myöten, vaan monologit etenevät valitettavan tasapaksusti ja vivahteettomasti. Hyrisyttävä teksti ja Viitamäen persoonallinen ote eivät saa tarpeeksi vahvaa perustaa alleen, jotta välähdyksenomaiset leikkaukset elämän nurjalle puolelle muuttuisivat tosiksi ja sykähdyttäviksi.
Pintaa
Yllättävää onkin, kuinka vähän tai lainkaan Viitamäki ja ohjaaja Ruotsalo pääsevät tai hakeutuvat pintaa syvemmälle. Monologit jämähtävät pintaan, huumoriksi, joka ei aivan jaksa perustella koko tunnin mittaista esitystä. Ensi-illassa näkyy yhä monologien epätasaisuus; osa monologeista on löytänyt kiteytyneemmän ja kirkkaamman muodon kuin toiset, jotka ovat pudottaa näyttelijältään hetkittäin ajatuksen kultaisen langan.
Liksomin tekstit ja Viitamäen kyvyt antaisivat mahdollisuuden myös raadollisemmalle ja tarkemmalle tulkinnalle, jossa pinnanalainen viiltäisi katsomoon asti. Elämän ankaruus ja roisit ihmiskohtalot jäävät tässä esityksessä vain vitsiksi, ehkäpä siksi, että esitys on niin siisti ja kiltti.
Teksti: Rosa Liksom. Ohjaus ja dramaturgia: Hannele Ruotsalo. Roolissa: Maritta Viitamäki. Lavastus: Risto Nykänen. Puvut: Tuovi Räisänen. Valot: Asko Konttinen.