Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu 06.01.2012 20:22
A A A

Siellä Väinö vilistää, kylätiellä ja pihapiirissä

Kuva: Jussi Miettinen Väinö Rusasen työ Retkikaveri vuodelta 1994.

Väinö Rusasen työ Retkikaveri vuodelta 1994.

Väinö Rusanen

Maalauksia

Galleria Beckerissä

11.1.2012 saakka

Väinö Rusanen lähti yhdessä Frans Toikkasen kanssa opiskelemaan kuvataidetta Helsinkiin 1950-luvun lopulla. Suomen taideakatemiasta valmistuttuaan he palasivat takaisin kotiseudulle Saarijärvelle. Jatkossa he yhdistivät maanviljelyksen ja taiteen tekemisen päivärytmiinsä. Molemmat myös pistivät peltonsa pakettiin vuonna 1969.

Siitä lähtien Rusanen on toiminut päätoimisesti kuvataiteilijana. Tärkein teema on vuosikymmeniä ollut kotiseudun maisema. Ilmeisesti Rusanen on maalannut saarijärveläisiä maisemia enemmän kuin kukaan muu. Paikallisilta kuultua "laskelmaa" ei ole syytä epäillä, sillä hän on ollut hyvin tuottelias.

Perustuisikohan yli 80-vuotiaan taiteilijan elinvoima siihen, että maalaaminen ei tapahdu yhdessä ja samassa paikassa, vaan jatkuvina paikanvaihdoksina. Kun taiteilija "metsästää" aihetta, hänen pitää samota luontoon ja katsoa valppaasti ympäri maan piiriä. Kun aihe löytyy, hän pysähtyy, asettuu ja alkaa maalata. Näin syntyy aitoja maisemamaalauksia ja taiteilija pysyy kunnossa.

Pikku-Väinö

Perestroikan jälkeen Rusanen huomasi, että maalaaminen on mahdollista myös hänen lapsuutensa ympäristössä Sortavalassa. Niinpä hän on lähes vuosittain matkustanut kaupunkiin. Saarijärveläisten maisemien rinnalle on tullut uusi suuri aihe. Syventävällä asenteella maalauksista voi tunnistaa maailmanpoliittisen murroksen kaksi vaihetta: evakkuuden yksilöön kirjoittaman psykohistorian ja globaalisti vaikuttaneen ideologian romahduksen.

Tärkeintä on kuitenkin, että sortavalaisia kyliä kiertäessään Väinö Rusanen kohtaa aivan kuin pikku-Väinön. Siellä hän vilistää, kylätiellä ja pihapiirissä. Taideteosten ilmentämä dialogi on ainutlaatuinen suomalaisessa nykytaiteessa.

Rusanen opiskeli informalismin aikaan ja tuntee abstraktin ilmaisun äärimmäisetkin mahdollisuudet. Niitä hän myös sovelsi kokonaisvaltaisimmin 1970-luvulla.

Ehkäpä tyylin vaatima spontaanisuus löytyy kuin muistijälkenä myös hänen figuratiivisista maalauksistaan. Välillä nimittäin sivellin on lähtenyt aivan kuin omille teilleen tai ainakin se aika ajoin noudattaa kovin vallattomasti esittävän aiheen päämäärää.

Sarjallista

Rusasen taidehistoriallisia taustoja löytyy lopulta aika vastakkaisista lähteistä. Jo Korpilahden kursseilla 1950-luvulla hän ilmeisesti tutustui cezannelaiseen rakenteellisuuteen maisemamaalauksessa. Silminnähtävästi sitä tärkeämpi on ekspressionistinen ja ennen kaikkea marraskuulainen perinne, jota Tyko Sallinenkin edusti. Traditiot näyttäytyvät hänen maalauksissaan aivan kuin perushahmotuksena, johon hän liittää yksilöllisen ilmaisunsa. Sivellin vilistää ja kolorismi on uhkarohkeaa.

Murretun ja heleän, jopa pastellimaisen väriasteikon yhdistäminen sisältää aina riskin. Pitkään maalanneena Rusanen toteuttaa tätä persoonallisuutensa ydinreseptiä virtuoosimaisesti. Maisemien rinnalla taiteilija on jo noin 40 vuotta maalannut teemaa, jota hän kutsuu ihmisjoukoiksi. Näyttelyssä on useita todella onnistuneita ja koloristisesti huikaisevia teoksia tästä sarjasta.

Tosiaankin, Väinö Rusasen maalaaminen onkin tietyllä tavalla sarjallista. Sama teema toistuu vuosien ja jopa vuosikymmenten ajan eri variaatioissa. Muutenkin, mutta ennen kaikkea sarjallisuuden kannalta, kriittisin katseeni kohdistuu maalausten vaihteleviin ja usein röyhkeästi pääosan ottaviin kehyksiin.

Maalaukset ovat niin voimakkaita jo itsessään, että kehykselle ei pitäisi jäädä muuta tehtävää kuin kehystää teosta mahdollisimman neutraalisti. Samalla myös sarjallisuuden elämäkerrallisiin mittoihin kasvanut ketju korostuisi.

Lähetä linkki artikkeliin
Sähköposti Facebook Twitter Delicious

Luetuimmat 24 tuntia

Seuraa meitä Facebookissa