Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
16.11.2008 18:57
Suomalainen mies ei koskaan muutu?
JYVÄSKYLÄN KANSANNÄYTTÄMÖ
Helppo on lempeä pyytä
Ensi-ilta 15.11.2008 teatteri Miilussa
Tuomari Nurmion (s. 1950) suurimmat menestysbiisit osuvat 1970-80-luvuille, jolloin hänen persoonallinen laulutyylinsä erottui massasta siinä missä taitavat riimityksetkin. Hänen sanoituksissaan kuvatut miehet ovat kärsimyksen ja kurjuuden ruumiillistumia - asemalla seisovia surkimuksia, jotka näkevät toivonsa pakenevan kiiltäviä kiskoja pitkin.
Helppo on lempeä pyytää -teatterikonsertti alleviivaa miehen muuttumattomuutta, ikiaikaisen verkkari-virtuoosin ja lippalakki-Lemminkäisen kaihoisaa elämää. Syytä ei ole elää, mutta ei niin kuollakaan. Elämä vain on niin kurjaa, yksinäistyvää, toivotonta ja säälittävää, että katsojan ahdistus olisi valtava, ellei miestä kuvattaisi huumorin lempeiden silmälasien läpi.
Kansannäyttämölle Nurmion miehen tuo Jorma Böök, joka on ohjannut ja dramatisoinut reilun tunnin mittaisen esityksen. Välikkeissä kuullaan Kari Hotakaisen ajatuksia, jotka eivät tuo yhtään helpotusta nöyryytetyn ja vaatimattomasti onnea pyytävän miehen elämään. Päinvastoin, herää kysymys: miten elää, kun nainen suhtautuu arasti ojennettuun rakkauteen yhtä ylevän torjuvasti kuin maan Natoon liittymiseen!
Melkein balladista esitys käy, se on kuin oodi melankolialle. Riimitykset ja kielikuvat ovat niin nokkelia, osuvia ja paikalleen asettuvia, että esityksen aikana todella pysähtyy kuuntelemaan laulujen sisältöä. Bändi soittaa napakasti mutta monessa kohdin liian kovaa, vaan silti korva tarttuu sanoihin. Nurmion teksteissä on suoraa puhuttelevuutta.
Kansannäyttömön esityksen ansioksi on luettava niin ikään esittäjien laulutaito. Jokainen todella pystyy esittämään valitut laulut tasosta tinkimättä ja liikaa Nurmiota imitoimatta. Erityisesti Pekka Ahosen muheva basso soi komeasti, siinä missä Joni Nikkolan olemus henkariin ripustettuna lökäpöksysankarina on tosi kliseinen mutta pinnistelemätön hahmo.
Sanna Klemetti ja Taru Norrena tuovat esitykseen milloin justiinakomiikkaa, milloin lolitahurmaa eri sävyjen aikaansaamiseksi. Myös orkesterin pojilla on mainio osa esityksen kulussa. Koska yhteistyö toimii ja kaikki osaavat hommansa, katsova kansa oli ensi-illassa silmin nähden tyytyväinen näkemäänsä ja kuulemaansa.
Minä jäin kaipaamaan jotain yllättävää, säröä. Miten esimerkiksi laulujen miesviesti vaikuttaisi, jos lavalla laulaisi myös pintapuoleltaan kunnossa oleva liituraitainen menestyjä, sielunsa myynyt, eksyksiin joutunut, kultahampainen mutta rikkinäinen mies? Kävisikö Nurmion teksti myös hänen sisimpänsä tulkiksi?
JORMA POLLARI