Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
30.01.2012 11:32
Elämän ja kuoleman variaatiot
Hannu Waarala
Jyväskylän kaupunginteatteri , 33 varitaatiota
Suuri näyttämö. Kantaesitys 28.2.
Ranskalaisen runoilijan Paul Valéryn sanoin ”kuolema puhuu meille syvällä äänellä, mutta ei sano mitään.”
Tämän kaltainen metafyysinen arvoituksellisuus on keskeisenä teemana Mosès Kaufmanin menestysnäytelmässä 33 variaatiota, joka nyt on saanut ensi-iltansa Jyväskylän kaupunginteatterissa Suomen kantaesityksenä.
Kaufmanin näytelmässä ja myöskin Jyväskylän kaupunginteatterin tulkinnassa simultaanisuuden periaate, kahden aikatason limittyminen ja lomittuminen toisiinsa, nousee esityksen keskeiseksi dramaturgiseksi oivallukseksi ja lähtökohdaksi.
Tämä on myöskin selkeä tulkinnallinen koetinkivi Jyväskylän esityksen onnistumiselle tai epäonnistumiselle, kahden aikatason yhteyden välttämättömälle löytymiselle. Tapahtuuko tällainen aikatasojen ihme Jyväskylän esityksessä, avautuminen ajasta aikaan arvoituksen äärellä?
Sinikka Sokan esittämä musiikkitieteilijä yrittää raottaa Beethovenin 33. variaation salaisuutta ja tunkeutua Beethoven-myytin inhimillisiin ulottuvuuksiin. Musiikillinen nero Beethoven (Jouni Innilä) on jo hyvin sairas mies. Samoin on sitä myöskin Sokan esittämä musiikkitieteilijä Katherine Brandt, joka sairastaa lihasten surkastumisen tautia. Molemmilla on sairautensa varjossa syvät intohimonsa. Tässä näytelmässä elämä, sen katoavat hetket, on tuskin vähäistäkään vanhempi kuin kuolema.Tartu siis hetkeen! -näytelmä opastaa.
Kaufmanin näytelmän pohjavirtana on se ajatus, että Beethoven sävelsi 33 variaatiotaan eräänlaisena henkilökohtaisena vastauksena tähän Valèryn aforismin viittaamaan ongelmaan. Jyväskylän esityksessä Beethovenin elämänkirjoa kuvaavien musiikillisten variaatioiden rinnalla kulkevat koko ajan erilaiset näyttämölliset kuvat ja tilanteet. Niiden pitäisi olla tässä ajassa rinnasteisia vastauksia Beehovenin herättämään metafyysiseen haasteeseen. Aina ne eivät kuitenkaan sitä ole. Aikakausien välillä on niin suuri ristiriita.
Beethoven edusti voimakasta metafyysistä tietoisuutta. Kaufmanin näytelmässä viitataan siihen, että nykyajan ihmiset edustavat jotakin aivan muuta, pinnallisempaa ja aistillisempaa todellisuutta. Timo Rissasen ohjaamassa tulkinnassa tämäkin ajatus saisi tulla huomattavasti selkeämmin ja jämäkämmin esille. Nyt Beethoven tuntuu liikaa hourailevan historian hämärissä, pölyn ja riehakkuuden keskellä. Kuin pahvi-Ludvig konsanaan. Hän ei ole riittävästi vastaväite nykyajalle.
Kun taas Sinikka Sokan Katherinessa on enemmän modernia fyysistä läsnäoloa. Nykyajan ja menneen maailman välisen kuilun avaaminen vaatisi kuitenkin esityksessä kokonaisuutena radikaalimpaa ja kylmempää otetta, selkeimpiä näyttämöllisiä täsmäiskuja. Tähän ”kylmään saksalaisuuteen” kykenee esimerkiksi Hanna Liinoja Beethoven-arkiston kirjastonhoitajana.
Pianisti Katariina Liimatainen on esityksessä näyttävästi nostettu framille, näyttämön vasempaan laitaan; tosin selkä yleisöön päin. Paikoin ovat musiikilliset demonstraatiot sen verran voimakkaita, että puheaktit ja itse näyttämötilanteet tuppaavat jäämään hienojen tulkintojen varjoon. Tai ainakin ne paikoin myöhästelevät. Horjuntaa musiikillisten ja näyttämöllisten motiivien välillä on muutenkin selvästi olemassa. Esityksen rytmi ei ainakaan ensi-illassa ollut paras mahdollinen.
Voisi olla sitäkin mieltä, että tulkinnan syvyysulottuvuuden kannalta pianistin paikka olisi jossakin etäämmällä, takanäyttämöllä, herättämässä enemmänkin näyttämön simultaanisuuden motiiveja kuin puhtaasti demonstroimalla Beethovenin teemoja. Kyse on kuitenkin näytelmästä.
Aikatasojen syvyysulottuvuus jää sekin Timo Rissasen ohjauksessa selvästi puolitiehen. Etunäyttämön ja takanäyttämön tapahtumatasojen välille ei rakennu riittävästi jännitettä ja tulkinnallista dialektiikkaa. Tätä ei myöskään esityksen valaistus millään tavoin tue, luo aikatasojen välisiä välttämättömiä simultaanisia kontrasteja. Rohkeampia leikkauksia olisi kaivannut, jotta esityksen dynamiikka olisi ollut voimallisempaa ja pateettisempaa. Olihan Beethoven myöskin melodramaatikko.
Vasta näytelmän lopussa hahmottuu voimakas kokonaisvaltainen visuaalinen väite. Näitä väitteitä olisi saanut olla esityksessä huomattavasti enemmänkin, koska lavastuksen (Karmo Mende) kokonaisvaltaisessa ideassa olisi löytynyt siihen riittävästi katetta ja kantavoimaa.
Suomennos ja ohjaus: Timo Rissanen (vier.). Lavastus: Karmo Mande (vier.). Pukusuunnittelu: Merja Levo. Valosuunnittelu: Jabo Granlund. Videot ja projisoinnit: Tuukka Toijanniemi. Tanssin koreografia: Osku Heiskanen (vier.). Äänet: Mika Filpus. Rooleissa: Sinikka Sokka (vier.), Maiju Saarinen, Jouni Innilä, Markus Virtanen, Jorma Böök, Hiski Grönstrand, Hanna Liinoja, Katariina Liimatainen (pianisti, vier.).