Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu 09.09.2012 21:35

Jyväskylän kaupunginteatteri Myrskyluodon Maija

Musikaalin suuret hetket ovat yhtä kuin koko näytelmä. Erityispainoarvoa hetket saavat pieniin kosketuksiinsa. Kun Janne sanoo rakastavansa Maijaa ja silittää häntä ulos lähtiessään nopeasti, siinähän on ikään kuin kaikki.

Tai kun lapset Jannen hukuttua ilmaisevat vuoro vuoroon äidilleen saman; että välittävät, tykkäävät, siinäkin on oikeastaan kaikki.

Myrskyluodon Maijan sanoma kristalloituu edelleen, kun nuori ja vanha Maija ja Janne laulavat elämän arvosta sinänsä, itse elämänä! Kilvoitteluineen ja iloineen kohtalot Jyväskylän suuressa työssä kuohuvat ilmi, tyyntyvät, vyöryvät rajumpina taas.

Meri elää. Yksittäisiin hetkiin kootaan leiskunta, mikä sytyttää hehkuunsa kuin märkä ja raikas liekki, palava ja virvoittava vesi.

Myös musiikissa (Matti Puurtinen, Jyrki Heikkilä) satuttaa kosketuksen realismi ja taika – yhdessä. Viulun, pianon, instrumentin kosketus hipaisee tunnetta kohdassa, jossa tunne on noussut syvyyksistä harjalle. Sydän menee sykkyrään, puristaa kyyneleen, nielaisee liikutuksen, itkee ja vapautuu.

Musiikki virtaa padoitta. Heikkilän johtama orkesteri vetäisee vanhan kansantanssin, polskan, sottiisin, valssin, viisun tai kumartuu hautavirteen tai hiljentää tuutulauluun. Ja edelleen: visualisoi luovaa teatterisoittoa luonnonkierron, vuodenaikavärien, fyysisten kohteiden ja ihmistunteiden kehyksiksi ja sisuksiksi 1800-luvun saaristolaispotrettiin. Se kuva on kaupungissamme nyt ja tavalla, jota tämän päivän väkivalta-ankaraan aikaan kaipaamme. Näyttelijät laulavat hyvin.

Jussi Helmisen teksti korostaa rakkaustarinan ohella Anni Blomqvistin teossarjan kollektiivisia sivuja. Pääosa ei ole kalastajaperheen saariyksinäisyys, vaan keskinäinen läheisyys.

Välitön likitulo on ominaista Miika Murasen ohjauksessa ja Petri Kauppisen koreografiassa, yksilöissä ja joukkokohtauksissa Kaupunginteatterin pientä maailmansyliä muistuttavalla merellisellä näyttämöllä. Risto Nykänen lavastaa ja Japo Granlund valaisee ja varjostaa estradin kuin ekspressiivisen maalauksen, sisäisen valveen ja unen taideteoksen. Näin tehdään väreissä ja kuvioissa kylpevin kallioin, ajattelevin heijastuksin, viitteellisesti, syvälle, tarkasti. Vaikutelma upottaa näyttelijät, tanssijat, musiikin ja rakenteet ja nostaa ne aaltoina esiin.

Taina Reponen vanhana muistelevana Maijana tuottaa kokemusta, tekee viisaan työn. Maiju Saarinen tavoittaa riipaisevuutta nuoren Maijan olemukseen eloisuuden lennokkaalla painolla.

Riehakkuus ja leikkisyys, joita Blomqvistin kirjat eivät niinkään tähdennä, kääntävät Maijan kivut ja menetykset Saarisen valloittavasti sisäistetyssä, ulos purkavassa ja suloisen laulavassa tulkinnassa ikiaikaiseksi nykyisyydeksi. Se on jatkuvuutta tuskan ja raskaan työn, ja syntymän, mutta myös kuoleman jälkeen. Pakko elää on pohjaltaan onnea ja kaipuuta.

Maijan läheisiä ovat Janne, lapset, sukulaiset, kyläläiset, meri. Meri. Suoja. Meri. Este. Teatterissa meri on henkilö, kollektiivinäyttämö. Kuolemanhaltija (Neija Välilä) enteineen ja seuraajineen tanssii kuohupäissä. Arki kyntää aalloilla. Meri on olosuhde, pelko, toivo, alitajunta, ruumiin, mielen, sielun heijastuspinta sekä tanssijoiden kalliomaalaus, joka loihtii kivet piirroksiksi, pelottaa merkkeineen ja ilostuttaa musiikkeineen, ihmisiä ja lintuja ja vaikka hylkeitä.

Lapsinäyttelijät luovat aitoutta. Aikuisissakin on lasta ja lapsenmieltä, niin myös huumoria. Blomqvistin kirjassa kuvaama Maijan uskonnollinen epäily konkretisoituu pastorin (Jukka-Pekka Mikkonen) koomisessa mongerruspuheessa. Kyläläisissä – alkaen Hanna Liinojasta äitinä ja Jouni Innilästä isänä – elää hyvä vakavuus ja herkistynyt myötäelo. Jouni Salon renki, Maritta Viitamäen Vallborg, Hiski Grönstrandin suutari tai Piia Mannisenmäen Fredrika voidaan lukea laatuaan erikoisempiin persooniin. Nämä neljä. Neljäkö? Miten läsnä kaikki muutkin tilanteissaan tulkitsevat!

Henri Halkolan Janne, vähän varma, hieman epävarma, on vahva, Blomqvistin henkilöön rinnastettava: toimen mies, ujo, ujompikin, ja sitten taas rakastava perheenpää, laulaja ja sisukas kalastaja.

Äänet, tehosteet, puvut, yleisö täydentävät lyyrisen, proosallisen, myös tummuudesta valoa ammentavan illan, josta riittäisi kertomista, pitkästi ja kauan.

Teatteri

Seuraa meitä Facebookissa

Työpaikat