Kissanviikset ja kattia kanssa, minä olen villi ja vapaa!

Kuva: Risto Aalto

Viiru-kissa (Emilia Laitinen) tuo ukko Pesosen (Hannu Hiltunen) elämään hauskuutta ja syvällisyyttä.

TEATTERI

JYVÄSKYLÄN KAUPUNGINTEATTERI

Viiru ja Pesonen - kun Viiru oli pieni ja katosi

Ensi-ilta pienellä näyttämöllä 20.1.2009

Kerro vielä se tulipalo- tai kakkavesijuttu! Perheessämme erään katastrofitalven yöt, jolloin naapurin talo paloi, viemärivedet nousivat kylppäriin ja kevään herääminen synnytti muurahaisinvaasion, ovat kiteytyneet lasten mieliin tarunhohtoisina seikkailuina, jotka halutaan kuulla aina uudelleen ja uudelleen. Kaikkein hohdokkain tarina on tietenkin: "Kerro vielä se, kun minä synnyin!" Loputtomiin toistuvat, yksityiskohdiltaan piiruntarkat tarinat perheestä ja omasta syntymästä luovat lapsen juuria, rakentavat hänen maailmaansa selkeämmäksi ja turvallisemmaksi ja liittävät lapsen täysivaltaiseksi yhteisön jäseneksi. Kaaos jäsentyy ja tavallinen tarina saa selkäänsä ihmeen siivet.

Tämän rakastetuimman tarinan kertoo myös Kaupunginteatterin uusi lastennäytelmä Viiru ja Pesonen - kun Viiru oli pieni ja katosi. Viiru haluaa kuulla taas tuhannennen kerran Pesoselta, kuinka hän pentuna päätyi Pesosen hoiviin ja hänen ystäväkseen, ja kuinka hän sitten katosi. Olennaista on, että tarinaa ei voi kertoa noin vain, vaan se pitää kertoa aivan alusta ja yksityiskohtaisesti, kaikkine vivahteineen. Miika Muranen ohjaa näytelmää rauhallisin vedoin ja karttaa selvästi kaikenlaista kohellusta. Perinteinen ja sympaattinen näyttämökuva, lavastus ja puvustus sekä tunnelmallisen leppoisa musiikki luovat kaikki hyvin seesteisen ja vakaan ilmapiirin, johon Viirun ja Pesosen kohtaaminen voi luontevasti syntyä. Ohjaus antaa toiminnan sijaan tilaa sävyille, tunteille ja kohtaamiselle - kiireettömyyttä ja läsnäoloa.

Hannu Hiltusen Pesonen ja Emilia Laitisen Viiru-kissa ovat luonteva pari, joiden välinen ystävyys perustuu oivallukselle, että toinen on hyvin erilainen ja omanlaisensa, mutta juuri siksi niin ihana ja välttämätön. Hieman erakoitunut ja hitaanlainen ukko Pesonen löytää eloisasta ja leikkisästä Viirusta sielunkumppanin. Sellaisen ystävän, jonka jokainen tarvitsee, niin lapsi kuin aikuinenkin. Ystävyyden, jossa ei ole sijaa moitteelle eikä arvostelulle vaan ehdottomalle hyväksynnälle. Viirun hurmaava itsetietoisuus kiteyttää olennaisen ajasta ennen hänen taloon tuloaan: "silloin kun täällä oli yksinäistä eikä niin syvällistä". Hiltunen ja Laitinen tekevät raikasta ja rentoa työtä, Emilia Laitinen laulaakin vielä suloisesti. Näytelmä purkaa oivasti kriitikonkin aseista, koska sen sanoma on juuri, että jokainen olkoon kunnioitettu sellaisena kuin on. En voi kuitenkaan olla kannustamatta näyttelijöitä vielä lisäripaukseen ilmaisullista sähäkkyyttä ja särmikkyyttä.

Maritta Viitamäki näyttelee kolme roolia, joista kanalan kanat on mainio oivallus puvustajan taikomassa hurmaavassa pitsiviitassa. Vaikuttava on myös juro, yksinpuheleva mäyrä. Tämän lisäksi Raisa Vattulainen ja Jukka-Pekka Mikkonen näyttelevät vain lapsille näkyvät verrattomat muklat, joiden kupliva pulina tuo hersyvän ilon näyttämölle.

Viiru ja Pesonen on näytelmä perheen pienimmille ja kiitettävästi pysyy lähtökohdassaan. Ohjaaja ei ole lähtenyt ideoimaan liian moneen suuntaan miellyttääkseen kaikenikäisiä katsojia, vaan pitää kokonaisuuden juuri pienen katseen ulottuvissa. Siksipä näytelmä on harmoninen ja sympaattinen ja jollain tavoin liikuttavan vanhanaikainen.

PAULIINA SIEKKINEN

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious